Kate Atkinson: Elämä elämältä

Tiedätkö fiiliksen, kun olet lukenut jotain niin hyvää, että tämän jälkeen on vaikea tarttua enää mihinkään muuhun? 

Näin minulle kävi Atkinsonin Elämä elämältä kanssa!

Englannissa 11. helmikuuta 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmasta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi ja tyttölapsi syntyy kuolleena. 

Englannissa 11. helmikuuta 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmasta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä. Syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa. 

Elämä elämältä leikittelee mielenkiintoisesti Ursulan elämäntarinalla ja erilaisilla vaihtoehdoilla - miten moni asia olisikaan voinut elämässä mennä toisin? Ursulankin elämä olisi voinut loppua hukkumiseen, katolta putoamiseen tai toisessa maailmansodassa pommituksessa. Teos myös pisti miettimään todella sitä miten valintamme vaikuttavatkaan elämämme kulkuun. Kuinka pienestä voikaan olla kiinni se, että päädymmekin aivan toiselle elämän polulle. Kyse voi olla hyvinkin pienestä ja arkipäiväisestä seikasta. 

Kirja leikittelee ihanasti elämäntarinalla, mutta kuitenkin unohtamatta yksittäisiä juonipolkuja. Jokainen juonipolkukin on itsessään mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Vastaavaa rakennetta en ole törmännyt ainakaan muissa kirjoissa. Tarina alkaa uudelleen ja mutkittelee aivan eri reittejään. 

Toisen maailmansodan miljöö on myös liikuttavasti kuvattu. Kuvaus on yllättävänkin tarkkaa ja melkein voi itse tuntea keuhkoissaan pommituksien jälkeiset pölyt. Miinuksena tässä koin kuitenkin Hitlerin tuomisen mukaan Ursulan henkilökohtaiseen elämään. Mielestäni kirja ei olisi tarvinnut mitään näin "suurta" nimeä enää mukaansa. Itse koin kirjan ajatuksen nimenomaan siihen kuinka yksittäisen ihmisen elämä voi olla niin pieni ja kuinka tähän voi monet asiat vaikuttaa. 

Henkilöhahmot on myös rakennettu hienosti. Ursulalla itsellään on pieni aavistus siitä, että hän on elänyt joskus aikaisemminkin. 

" Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. "

Tuntuu etten osaa oikeastaan edes kuvata kirjaa. Se oli hyvin omaperäinen, mutta mukaansatempaava ja se kasaantui monista mielenkiintoisista palasista! Lukeminen oli oikeata nautintoa alusta loppuun. Kirja oli kiehtova, mukaansatempaava, liikuttava.. Tähän todellakin kannattaa tarttua! 

" 'Mitä jos olisi mahdollisuus yrittää uudelleen ja uudelleen?" Teddy aprikoi, "kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa!" "Minä luulen, että se olisi uuvuttavaa." 

Tiivistettynä: 10!

From Helsinki with love!

Olisi hienoa myös jossakin vaiheessa kertoa tänne enemmän viime kesän roadtripistäkin, tuli koettua niin monia ihania asioita ja paikkoja! Kuvamateriaalia on myös hyvin runsaasti! Taidan kuitenkin aloittaa nämä kuvalliset postaukset tästä nykyisestä kotikaupungistani! Näin vähän aikaa Helsingissä asuneena olen kyllä positiviisesti yllättynyt vielä enemmän kuinka kaunis tämä kaupunki onkaan! 

 Lautalta Suomenliinnaan! 

Kruunuhaka

Hietaniemen uimaranta syyskuussa

Hietaniemen hautausmaa

Joulutoria Senaatintorilla!

Kesäranta

Helsingin sympaattisin pieni kahvila! 

Välillä kuulumisia näin kuvina! Ihana kun gradu on painossa ja on aikaa lukea, ottaa kuvia ja kirjoitella blogia! 

Stef Penney: Näkymättömät

Alkusyksyllä kirjamessuilta mukaan tarttui takatekstin perusteella Stef Penneyn Näkymättömät. Kirjailija oli minulle entuudestaan aivan tuntematon. Näkymättömät on mustalaisyhteisöön sijoittuvat mysteeri. 

Rose Janko on ollut kadoksissa 7 vuotta eikä kukaan ole häntä kaivannut. Eräänä päivänä Rosen isä päätyy kuitenkin myös mustalaistaustaisen salapoliisin toimistolle ja haluaa selvittää onko Rose enää edes elossa. Seitsemän vuotta sitten Rose avioitui karismaattisen Ivon kanssa, joka kuului kiertävään mustalaisperheeseen. Rosen katoamisesta on useita eri tarinoita eikä asiaa helpota Jankojen elämäntyylin hämäräperäisyys. 

Tarina sijoittuu 1980 -luvun Englantiin ja tarina on kerrottu kahden eri kertojan näkökulmasta. Teini-ikäinen JJ asuu Jankojen kanssa asuntovaunussa ja miettii minkälaista olisi asua oikeassa talossa. Ray taas puoliksi mustalaisena elää hyvinkin normaalia valkoisten elämää Englannissa. 

Tarina pitää hyvin otteessaan ja mysteeri yllättääkin muutamaan otteeseen. Romaanissa on kuitenkin vähän liikaa löysyyttä ja siitä olisi selkeästi pystynyt joitain tarinalinjoja poistamaan kokonaan. Lisäksi kirjan lopussa on liikaa vielä tekstiä senkin jälkeen kun kuviot alkavat selvitä. Pidän aina romaaneissa siitä että niissä on jokin tietynlainen mielenkiintoinen miljöö. Pidin tässä kovasti mustalaiskulttuurin esille tuomisesta. Jokseenkin tosin tämä jää mielestäni hieman kevyeksi ja mielestäni tähän oltaisiin voitu mennä huomattavasti syvemmällekin. 

Kaiken kaikkiaan teos ei ole nyt mitään huippulukemistoa, mutta hyvin viihdyttävä kuitenkin! 

Kokonaisarvosana: 7

Staffan Skott: Romanovit - keisarisuvun kohtalo

Staffan Skott on ruotsalainen journalisti, joka on kirjoittanut paljon Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Skottin teokseen Romanovit törmäsin sattumalta pokkarihyllyä tutkiessani. 

Kirja osoittautui kuitenkin olemaan oikea löytö! Harvoin löytää näin suorasanaisesti, mukaansatempaavasti ja kansantajuisesti kirjoitettua sukuhistoriaa. Tekstistä huomaa kirjoittajan olevan journalisti. Lisäksi kirja mielenkiintoinen, mikäli sinua kiinnostaa missä Romanovien suku menee tällä hetkellä. Suku ei todellakaan sammunut vuoden 1917 vallankumouksessa. Aikaisemmin olin lähinnä kiinnostunut viimeisen keisarin perheestä ja kohtalosta, mutta Skottin teoksen myötä paljastuikin koko suvun olevan erittäin kiehtova!

Lisäksi teosta ei ole kirjoitettu historian opukseksi lähtökohtaisestikaan. Heti alussa Skott toteaa, että kirja on tullut siinä sivussa kun hän on omasta kiinnostuksestaan tutkinut Romanovien historiaa. Hän on myös päässyt tapaamaan useita suvun jäseniä. Hän sai suukon myös Vera Konstantinovalta, suuriruhtinas  Konstantin Konstantinovitšin nuorin tytär, joka lapsena oli paljon viettänyt aikaa viimeisen tsaariperheen kanssa. 

Teoksessa pureudutaan historian aikana eläneiden Romanovien henkilöhahmoihin ja tuodaan paljon Romanoveista inhimillisiä puolia esille niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi oli itselleni jopa yllättäväänkin kuinka elinvoimaisina Romanovien suku edelleen elää. Suvulla on edelleen viralliset sääntönsä ja tapansa sekä päämiehensä. Edelleenkin on tarkkaan tiedossa kuka olisi kaikkien sääntöjen mukaan Venäjän kruununperillinen ja jopa nykyäänkin suvusta on kruununperillinen omistanut elämänsä kruunun tavoitteluun sekä kruununperillisen asemassa elämiseen. Teos myös kertoo, kuinka Romanovien suku on levittäytynyt ympäri maailmaa pakonkin sanelemana vuoden 1917 alkaneiden tapahtumien jälkeen. 

Skott tekee kirjassa avoimesti ja rohkeasti kommentteja, huomioita ja johtopäätöksiä ääneen. Tämä mielestäni on yksi teoksen parhaimpia puolia. Välillä Romanovien suvun jäsenten elämään tehdään myös ironisia kommentteja tekstissä. 

Olen joitain Romanoveja käsitteleviä teoksia lukenut aikaisemminkin. Niistä lisää täällä. Kuitenkin Skott selvittää hyvin yksinkertaistaen suvun eri haaroja ja sukulaissuhteita, joten tässä on yllättävänkin helppo pysyä perässä ottaen huomioon erilaisten sukukiemurat. 

Pidin teoksesta kovasti, mutta haluan huomauttaa sen olevan mielestäni hyvin viihteellinen. Mikäli haluat tiukkaa historiallista faktaa, tämä ei ole se teos. Tämä on se teos, jos haluat tietää Romanovien suvusta nykyään sekä suvun sielunmaisemasta hieman suorasanaisesti kirjoitettuna. Skott kertoo kirjan alussa olevansa tasavallan kannattaja ja kirjassa onkin hyvin avoin henki. Romanovien heikkoudet, virheet sekä onnistumiset ja anti Venäjälle tuodaan kaikki yhtä rehellisesti esille. Teoksen myötä herää kuitenkin myös sympatiat suvulle ja myös sen vaikeilla vaiheille. Ei vain viimeisen tsaariperheen kohtalo vaan kaikilla Romanoveilla on ollut vaikeat vaiheensa. Suuri osa nuoruutensa keskellä rikkauksia eläneistä Romanoveista lopulta kuolivat suuressa köyhyydessä ja kalliit sukukorut oli pitänyt myydä kauan aikaa sitten, jotta sai edes ruokaa ja vaatteita. 

Tästä tulikin hyvin ajatusvirtaa, mutta suosittelen lämpimästi! 

Jo Nesbo - Isänsä poika

Jo Nesbon uutuus Isänsä poika on varmaan ehkä ensimmäinen lukemani Nesbo. Sinänsä käsittämätöntä miten olen pystynyt ohittamaan dekkarimaailman suuren nimen teokset. Toki en kovinkaan paljon lue dekkareita. 

Sonny Lofthus on istunut vankilassa 12 vuotta rikoksista, joita hän ei ole tehnyt. Sonnyn perheen elämä suistui raiteiltaan kun hänen isänsä teki itsemurhan 14 vuotta aikaisemmin. Vankilassa hän saa kuitenkin kuulla, että kyseessä ei ollutkaan itsemurha vaan hänen poliisi-isänsä murhattiin. 

Kirjassa nauttii henkilöhahmoista ja kuinka heitä rakennetaan. Sonny itse on erikoinen tapaus.

"Nuorukainen, joka istui jalat ristissä sängyllä häntä vastapäätä, oli pysytellyt hiljaa siita saakka kun hän oli tullut sisään. Nyökännyt vain ja hymyillyt seesteistä Buddhan hymyään katse kiinnitettynä Roverin otsaan. Miestä kutsuttiin Sonnyksi, sanottiin että hän oli teininä tappanut kaksi ihmistä, että hänen isänsä oli ollut korruptoitunut poliisi ja että hänellä oli yliluonnollisia kykyjä." 

Niin elokuvissa kuin kirjoissakin hieman ristiriitaiset hahmot ovat parhaita. Sonny on rikollinen ja narkkari, joka alkaa jakamaan oikeutta itse. Sonnyn henkilöhahmo häilyy rajamailla. Murhaaja, jolla on lempeä hymy ja kirkas katse. Jotakin sielunsukulaisuutta on löydettävissä Sonnyn ja Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen Rasnikolnikovin väliltä. Molemmissa heissä on jotakin samaa levottomuutta ja ristiriitaisuutta. Ehkä juuri tämän vuoksi olen pitänyt näistä molemmista teoksista kovasit. 

Henkilögalleria on kirjassa laaja ja monet sivuhahmotkin on rakennettu aivan erinomaisesti. Yksi parhaista hahmoista on Markus, Sonnyn vanhan kotitalon naapurin pikkupoika. Hän tarkkailee kiikareillaan mitä Poika puuhastelee naapuritalossaan ja myötäelää jännittäviä tilanteita Sonnyn kanssa. Markus ei sinänsä liity mitenkään kirjan päätarinaan, mutta on kuitenkin onnistuneesti mukana useammassa luvussa. 

Itse tarina pitää erinomaisesti otteessaan ja tarina etenee sopivalla intensiteetillä. Juoni pitää myös lukijan tiukasti otteessaan. Pidin kirjasta kovasti ja tulen taatusti jatkossakin tutustumaan myös muihin Nesbon teoksiin, esimerkiksi Harry Holen seikkailut tuntuvat olevan suosittuja? 

Kokonaisarvosana: 9

Khaled Hosseini: Leijapoika

Nyt kun pitkästä aikaa taas saa järjestettyä itselleen vapaa-aikaa, pilkisti kirjahyllystäni jo keväällä alehyllystä käteen tarttunut Khaled Hosseinin Leijapoika. Minulla oli suuret odotukset romaaniin, koska pidin kovasti aikaisemmin lukemistani Hosseinin teoksista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Kun vuoret kaikuivat. 

Leijapoika on tarina kahden pojan ystävyydestä tai ehkä paremmin jopa veljeydestä. Tarinan keskiössä on Amir, joka asuu varakkaan isänsä kanssa hienossa talossa. Heidän palvelijansa, hazara Ali asuu pihan nurkassa olevassa hökkelissä. Amir ja Alin poika Hassan kasvavat yhdessä, jakavat leikit yhdessä ja ovat molemmat kasvaneet saman imettäjän rinnoilla. Amir testaa välillä Hassania, joka on uskollisuuden ja kiltteyden perikuva. 

"Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla."

Kirjassa pidin erityisesti ristiriitaisesta ja ajoittain ehkä hieman jopa provosoivasta päähenkilöstä. Amir on pohjimmiltaan hyväsydäminen henkilö, mutta kuitenkin hän luo ristiriitaisia tuntemuksia lukijassa. Monesti automaattisesti lukijana yrittää samaistua päähenkilöön, mutta tässä se on hienolla tavalla haastettu. Poikien väliseen liikuttavaan kiintymykseen on tehty pieni särö. Päähenkilön persoona on viety mukavasti askelta pidemmälle ja ei ole tehty niin yksioikoisesti. Tästä pidin erityisesti. 

Kirjan teemoissa ystävyyden lisäksi on uskollisuus, mutta myös Amirin suhde isäänsä Babaan. Lapsena Amir kaipaa syvästi isänsä hyväksyntää. Baba toivoisi Amirilta urheilullisuutta, rohkeutta ja enemmän omia piirteitään. Amir kuitenkin pitää kirjoittamisesta ja alkaa kirjoittaa tarinoita syntymäpäivälahjaksi saamaansa nahkakantiseen kirjaan. 

Hassanin kirjoissa on myös ihanalla tavalla Afganistan ja sen historia, poliittinen tilanne mukana. Sitä ei ole liikaa, mutta tarinan ympäristö tuo siihen ihanan kosketuksen. Hassanin tarinankertojan taidot ovat myös maagiset. Afganistan -teemaan tuntui myös kahden aikaisemman teoksen jälkeen hyvin kotoisalta palata. 

Tarinassa tapahtuu käännekohta ja myös tarina jatkuu aikuisen Amirin näkökulmasta. Eräänä päivänä hän saa puhelinsoiton menneisyydestään. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Tarinan lopussa henkilöiden persoonallisuudet ja menneisyyden tarinat kietoutuvat yhteen. Amir huomaa, että hänessä olikin yllättävän paljon yhteistä isänsä kanssa. 

Tarina on muidenkin Hosseinin teoksien tapaan surullinen, koskettava ja hieman raakakin. Mutta pidin kirjasta erittäin paljon. Ei voi muuta kuin suositella. Ahmin kirjan kahdessa illassa kun en vain pystynyt laskemaan sitä käsistäni! 

Kokonaisarvosana: 8,5

.. Kun negatiivisuus yhdistää

Olen oikeastaan vasta viime aikoina oikein kunnolla herännyt tähän ilmiöön kunnolla. Kaikki oikeastaan alkoi siitä kun mieheni yhden pienen tunteenpurkaukseni jälkeen totesi tyynesti, että "noh, ainahan toi teidän kaveruus on ollut tollasta, että vaan negatiivisuus yhdistää". Niin hassua kun se onkin, niin aidosti jotenkin tajusin sen vasta siinä hetkessä. Negatiivisuus yhdistää. Toden totta.

Se on myös loppujen lopuksi tosi raskasta. Jotenkin jokaisen puhelun, tapaamisen ja keskustelun jälkeen huomaan että oloni on raskas, ahdistunut ja ärsyyntynyt. Eikä kevyt, iloinen, innostunut ja pirteä kun taas toisten ystävien kanssa keskustelemisen jälkeen. Tämä kertoo jotenkin puolestaan hyvin paljon. 

Tämä on myös todella harmillista. Itselläni on lähipiirissä kaksi tapausta, jotka jotenkin aina vaan haluavat valittaa, puhua pahaa toisista tai masistella omaa elämäänsä. Ja jotenkin mun puoleeni käännytään aina silloin kun menee huonosti. Ei silloin kun menee hyvin. Itse olen vuosien varrella rakentanut oman asenteeni (vaikka itse nyt sanonkin) erittäin posiitiviseksi ja vasta oikeastaan nyt ymmärsin että hei, mä en ole huono ystävä vaikka mä en jaksa aina sitä, että kanssakäyminen on pelkästään negatiivista. Olen hyvä ystävä ja kuuntelen aina kun toisella on murheita. Mutta vasta nyt olen antanut itselleni luvan siihen, että mun ei tarvitse jaksaa aina uusia ja uusia negatiivisia juttuja niskaani. Varsinkin kun ne on ne ainoat jutut joiden kanssa mun puoleeni käännytään. 

Toisen tapauksen kanssa taisin jossain vaiheessa saada lasini täyteen ja se vuosi yli. En vain jaksanut enää. Sitten kun itse tarvitsin tärkeälle asialle apua ja hieman vaivannäköä vuokseni niin kumma juttu kun kalenterista ei löytynyt aikaa puolen vuoden jaksolta käyttää aikaa muutamaa tuntia. Asia oli itselle erittäin tärkeä (ja jokaiselle ihmiselle tärkeä asia elämässä) mitä toinen ei ilmeisesti ymmärtänyt, ollut valmis näkemään vaivaa tai ei vain kiinnostanut. Niin tai näin, siinä kohtaa itselle riitti. Aidon ystävyyden pitää toimia molempiin suuntiin. Ja onko aitoa ystävyyttä jos se on negatiivisuus mikä yhdistää? 

Toinen tapaus onkin vähän hankalampi, koska kuuluu perhepiiriin. Siinä ei vain voi tulla mitta täyteen. Henkilö on rakas, mutta kanssakäyminen on nykyään todella raskasta. Henkilö ei mitenkään näe itse, että aikuisen ihmisen ei kuulu kaataa kaikkia omia henkilökohtaisia ongelmiaan toisen niskaan. Pahimmillaan saan tästä vielä syyllisyyden niskaani kun en jaksa kerta toisensa jälkeen ymmärtää ja lähteä ongelmien yliampuvaan dramatisointiin ja märehtimiseen mukaan. Kun en kerran voi ymmärtää enkä tiedä kaikkea. 

En selvästi. 

On mielestäni surullista kun negatiivisuus on niin vahvasti läsnä. Sitä voi tehdä valinnan elämässään mihin sitä haluaa ajatuksensa ja energiansa kohdistaa. Koska aina sitä negatiivista ja valitettavaa löytyy. Kaikella on kääntöpuolensa. Duunipaikka voisi olla parempi - hei mulla on kiva duuni paikka vaikeassa taloustilanteessa. Mulla ei ole varaa remontoida noita kamalia keittiönkaappeja ja uutta autoa - Mulla on varaa kuitenkin pyörittää arkea syynäämättä ihan joka senttiä. 

Itse olen jotenkin todella onnellinen siitä kun oon löytänyt positiivisen asenteen. Positiivisen perusasenteen löytämisellä teet suurimman palveluksen nimenomaan itsellesi. Jos muiden negatiivisuus on hyvin raskasta minulle, kuinka raskasta se voi olla heille itselleen?!