perjantai 10. lokakuuta 2014

Khaled Hosseini: Leijapoika



Nyt kun pitkästä aikaa taas saa järjestettyä itselleen vapaa-aikaa, pilkisti kirjahyllystäni jo keväällä alehyllystä käteen tarttunut Khaled Hosseinin Leijapoika. Minulla oli suuret odotukset romaaniin, koska pidin kovasti aikaisemmin lukemistani Hosseinin teoksista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Kun vuoret kaikuivat

Leijapoika on tarina kahden pojan ystävyydestä tai ehkä paremmin jopa veljeydestä. Tarinan keskiössä on Amir, joka asuu varakkaan isänsä kanssa hienossa talossa. Heidän palvelijansa, hazara Ali asuu pihan nurkassa olevassa hökkelissä. Amir ja Alin poika Hassan kasvavat yhdessä, jakavat leikit yhdessä ja ovat molemmat kasvaneet saman imettäjän rinnoilla. Amir testaa välillä Hassania, joka on uskollisuuden ja kiltteyden perikuva. 


"Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla."

Kirjassa pidin erityisesti ristiriitaisesta ja ajoittain ehkä hieman jopa provosoivasta päähenkilöstä. Amir on pohjimmiltaan hyväsydäminen henkilö, mutta kuitenkin hän luo ristiriitaisia tuntemuksia lukijassa. Monesti automaattisesti lukijana yrittää samaistua päähenkilöön, mutta tässä se on hienolla tavalla haastettu. Poikien väliseen liikuttavaan kiintymykseen on tehty pieni särö. Päähenkilön persoona on viety mukavasti askelta pidemmälle ja ei ole tehty niin yksioikoisesti. Tästä pidin erityisesti. 

Kirjan teemoissa ystävyyden lisäksi on uskollisuus, mutta myös Amirin suhde isäänsä Babaan. Lapsena Amir kaipaa syvästi isänsä hyväksyntää. Baba toivoisi Amirilta urheilullisuutta, rohkeutta ja enemmän omia piirteitään. Amir kuitenkin pitää kirjoittamisesta ja alkaa kirjoittaa tarinoita syntymäpäivälahjaksi saamaansa nahkakantiseen kirjaan. 

Hassanin kirjoissa on myös ihanalla tavalla Afganistan ja sen historia, poliittinen tilanne mukana. Sitä ei ole liikaa, mutta tarinan ympäristö tuo siihen ihanan kosketuksen. Hassanin tarinankertojan taidot ovat myös maagiset. Afganistan -teemaan tuntui myös kahden aikaisemman teoksen jälkeen hyvin kotoisalta palata. 


Tarinassa tapahtuu käännekohta ja myös tarina jatkuu aikuisen Amirin näkökulmasta. Eräänä päivänä hän saa puhelinsoiton menneisyydestään. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Tarinan lopussa henkilöiden persoonallisuudet ja menneisyyden tarinat kietoutuvat yhteen. Amir huomaa, että hänessä olikin yllättävän paljon yhteistä isänsä kanssa. 

Tarina on muidenkin Hosseinin teoksien tapaan surullinen, koskettava ja hieman raakakin. Mutta pidin kirjasta erittäin paljon. Ei voi muuta kuin suositella. Ahmin kirjan kahdessa illassa kun en vain pystynyt laskemaan sitä käsistäni! 

Kokonaisarvosana: 8,5


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

.. Kun negatiivisuus yhdistää

Olen oikeastaan vasta viime aikoina oikein kunnolla herännyt tähän ilmiöön kunnolla. Kaikki oikeastaan alkoi siitä kun mieheni yhden pienen tunteenpurkaukseni jälkeen totesi tyynesti, että "noh, ainahan toi teidän kaveruus on ollut tollasta, että vaan negatiivisuus yhdistää". Niin hassua kun se onkin, niin aidosti jotenkin tajusin sen vasta siinä hetkessä. Negatiivisuus yhdistää. Toden totta.

Se on myös loppujen lopuksi tosi raskasta. Jotenkin jokaisen puhelun, tapaamisen ja keskustelun jälkeen huomaan että oloni on raskas, ahdistunut ja ärsyyntynyt. Eikä kevyt, iloinen, innostunut ja pirteä kun taas toisten ystävien kanssa keskustelemisen jälkeen. Tämä kertoo jotenkin puolestaan hyvin paljon. 

Tämä on myös todella harmillista. Itselläni on lähipiirissä kaksi tapausta, jotka jotenkin aina vaan haluavat valittaa, puhua pahaa toisista tai masistella omaa elämäänsä. Ja jotenkin mun puoleeni käännytään aina silloin kun menee huonosti. Ei silloin kun menee hyvin. Itse olen vuosien varrella rakentanut oman asenteeni (vaikka itse nyt sanonkin) erittäin posiitiviseksi ja vasta oikeastaan nyt ymmärsin että hei, mä en ole huono ystävä vaikka mä en jaksa aina sitä, että kanssakäyminen on pelkästään negatiivista. Olen hyvä ystävä ja kuuntelen aina kun toisella on murheita. Mutta vasta nyt olen antanut itselleni luvan siihen, että mun ei tarvitse jaksaa aina uusia ja uusia negatiivisia juttuja niskaani. Varsinkin kun ne on ne ainoat jutut joiden kanssa mun puoleeni käännytään. 

Toisen tapauksen kanssa taisin jossain vaiheessa saada lasini täyteen ja se vuosi yli. En vain jaksanut enää. Sitten kun itse tarvitsin tärkeälle asialle apua ja hieman vaivannäköä vuokseni niin kumma juttu kun kalenterista ei löytynyt aikaa puolen vuoden jaksolta käyttää aikaa muutamaa tuntia. Asia oli itselle erittäin tärkeä (ja jokaiselle ihmiselle tärkeä asia elämässä) mitä toinen ei ilmeisesti ymmärtänyt, ollut valmis näkemään vaivaa tai ei vain kiinnostanut. Niin tai näin, siinä kohtaa itselle riitti. Aidon ystävyyden pitää toimia molempiin suuntiin. Ja onko aitoa ystävyyttä jos se on negatiivisuus mikä yhdistää? 

Toinen tapaus onkin vähän hankalampi, koska kuuluu perhepiiriin. Siinä ei vain voi tulla mitta täyteen. Henkilö on rakas, mutta kanssakäyminen on nykyään todella raskasta. Henkilö ei mitenkään näe itse, että aikuisen ihmisen ei kuulu kaataa kaikkia omia henkilökohtaisia ongelmiaan toisen niskaan. Pahimmillaan saan tästä vielä syyllisyyden niskaani kun en jaksa kerta toisensa jälkeen ymmärtää ja lähteä ongelmien yliampuvaan dramatisointiin ja märehtimiseen mukaan. Kun en kerran voi ymmärtää enkä tiedä kaikkea. 

En selvästi. 

On mielestäni surullista kun negatiivisuus on niin vahvasti läsnä. Sitä voi tehdä valinnan elämässään mihin sitä haluaa ajatuksensa ja energiansa kohdistaa. Koska aina sitä negatiivista ja valitettavaa löytyy. Kaikella on kääntöpuolensa. Duunipaikka voisi olla parempi - hei mulla on kiva duuni paikka vaikeassa taloustilanteessa. Mulla ei ole varaa remontoida noita kamalia keittiönkaappeja ja uutta autoa - Mulla on varaa kuitenkin pyörittää arkea syynäämättä ihan joka senttiä. 

Itse olen jotenkin todella onnellinen siitä kun oon löytänyt positiivisen asenteen. Positiivisen perusasenteen löytämisellä teet suurimman palveluksen nimenomaan itsellesi. Jos muiden negatiivisuus on hyvin raskasta minulle, kuinka raskasta se voi olla heille itselleen?! 


maanantai 6. lokakuuta 2014

Elämänmuutoksia

Syntisen pitkä tauko, elämänmuutokset ovat ihan vieneet mukanaan! Tämän neidin elämässä on ollut muutoksia kerrakseen, jolloin siis blogikin jäänyt vähemmälle. Aiheita blogiin olisi vaikka loppu vuodeksi! 

Kaikki muutokset tulleet vielä kaikki kovin nopeasti. Niin nopeasti, että nämä sai tiivistettyä ystävilleni yhteen facebook- päivitykseen: 

"Phew! Get married, check. Get new job, check. Get new home and city, check. And all these within one week. Maybe finally some sleeping in the airplane. Honeymoon!

Häät, muutto toiselle paikkakunnalle, uusi työpaikka sekä ihana seikkailu roadtripaten New Yorkista San Franciscoon! 

Aikaisemmin olen ollut vähän huono käsittelemään positiivisiakin elämänmuutoksia. Vaikka olisi kuinka innoissaan niin jotenkin isoista muutoksista, niin jossakin vaiheessa itselle on aina iskenyt se fiilis takaraivoon, että hei, mitä mä menin tekemään! Lisäksi vielä hieman sentimentaalisena luonteena myös jotenkin sitä myös jää haikeaksi ja kaipaamaan vanhaa. Ei siksi, että pelkäisi uutta, eikä siksi että vanha olisi ollut jotenkin turvallisempaa. Vaan siksi, että aina olen osannut kovasti arvostaa sitä mitä minulla on ollut ja olen laittanut siihen koko sydämeni. Tästä tulee ehkä se sivuefekti, että siitä on myös vaikea päästää irti. Ehkä sitä siis tuli muutama kyynel vieräytettyä poskelle. 

..Näin mä sen ainakin haluan ajatella! (: 

Ehkä tässä myös alkaa hieman tuntumaan viimeisen 1,5 vuoden kiire. Kokopäiväisen työn, juoksun, kuntosalin sekä gradun kirjoittamisen yhdistäminen alkaa viemään veronsa. 

Mutta. Onneksi nämä fiilikset eivät kestä kuin sen pienen hetken ja sitten saa olla innoissaan ja iloinen siitä, että elämä menee eteenpäin, saa kokea uusia asioita ja avartaa omaa elämäänsä ja asennettaan. Uuteen kaupunkiin tutustminen on ollut ihanaa (tästä lisää myöhemmin), uudessa työpaikassa on jo nyt parissa kuukaudessa oppinut paljon uutta hyödyllistä sekä ehkä tämä rouvaelämäkin maistuu! (; 

Pienen oman kriisin jälkeen siis oikeastaan olen tullut siihen tulokseen, että elämänmuutokset ihmisen elämässä ei ole ollenkaan huono juttu. Ne vahvistavat, vaikuttavat asenteeseen ja avartavat. Pitää myös olla rohkeutta tehdä isoja päätöksiä. Ei elämässä tule myös paikalla pysymällä välttämättä yhtään niin superkivoja juttuja! Pitää uskaltaa heittäytyä. Ja luottaa itseensä että kaikesta selviää vaikka päätökset eivät osoittautuisikaan niin superhyviksi. 

Myöhemmin kirjoittelen tarkemmin häistä, Roadtripistä Jenkeissä, uudesta kotikaupungista jne.! .. Ja olen saanut vähän tartuttua kirjaankin välillä ,joten näitäkin tiedossa!

Pysykää kanavalla! (;