Ylös, ulos ja juoksemaan! ... tai salille!

En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut että mä näin hurahdan kaikkeen liikuntaan. Kun sen kerran ottaa aidosti elämäntavakseen, siitä ei voi vaan päästää irti. Enää sinne juoksulenkille ei tarvii lähteä fiiliksellä ”mitä pahaa mä olen tehnyt?!” vaan enemmänkin ajatuksella ”ihanaa, toimistopäivän jälkeen saan palkita itseni rentouttavalla juoksulenkillä!”. Ja kyllä – rankkakin lenkki on oikeesti rentouttavaa!

Monesti omat fiilikset siitä, miksi porukka kyllästyy liikuntaharrastuksiinsa kun niistä ei tule tuloksia tarpeeksi nopeasti on nimenomaan se, että urheilemaan ei lähdetä liikkumisen ilosta vaan siitä tuskasta minkä talven pullamössöily on tuonut mukanaan. Tavoitteita pitää olla, se ainakin motivoi itseä, mutta hampaat irvessä laihduttaminen ei ole se syy. Ilo, hyvä fiilis on paljon parempia motiiveja, jotka auttavat aidosti myös jaksamaan.

Itse aloitin urheilun harrastamisen juoksulla. En ole koskaan nuorenakaan harrastanut urheilua, lapsena itselläni oli sairaus jonka vuoksi en edes saanut osallistua koulun liikuntatunneille. Urheilu ei vain kuulunut elämäntapoihin. Lisäksi olin lapsena muutenkin yliruipelo niin kukaan ei hirveästi patistanutkaan. Juoksu oli kyllä heti mun juttu! Juoksen mieluummin maastossa, pohja on pehmeämpi ja ystävällisempi jaloille. Sitten kun vielä aikoinaan opin tuntemaan itseni ja sen, että ensimmäinen vartti oli varsinkin aluksi aina hirveää tuskaa, mutta sen jälkeenhän sitä kirmaa vaikka minne! Eli periksi ei saa antaa! Ei ole sanoja kuvaileen sitä fiilistä kun tulee tunnin juoksulenkiltä pirteäni ja energiaa puhkuen! Olo on kevyt ja kroppa tuntuu mukavan rasittuneelta.

Maisemia lenkkipolulta!

Oikeastaan vasta vajaa vuosi sitten aloitin salilla käymisen. Olin aina ajatellut että eihän sellanen painojen nostelu oo yhtään tälläsen ruipelon ihmisen juttu (ikää kertyessä toki jenkkikset sitä on kyllä ilmaantuneet.. MUR!) Mutta sekin oli ihan mun juttu! Lähdin liikkeelle sillä asenteella, että en odota mitään tuloksia, teen täysillä. Olin aina kuullut siitä kuinka varoitellaan siitä ettei kannata odottaa salilla tuloksia liian nopeasti. Olin ehkä varautunut syksyllä että ehkä toukokuussa voi hyvällä tuurilla jotain pientä näkyä. Ja päivänkakkarat! Parin kuukauden jälkeen reisiin oli selvästi tullut jo vähän muotoa (takareiden pyöreydestä ehkä huomasin ensin) ja samoin käsiin. Nyt mulla (edelleenkin hämmästelen mieheni kanssa että MULLA hei) on oikeesti hei habaa! Peppu pyöreempi ja kiinteämpi, reisilihas on näkyvissä, käsivarret on ehkä kehittyneet eniten. Viime aikoina olen myös huomannut selästä lihaksia ja samoin vatsalihakset alkavat pikkiriikkisen näkyä. Tää on tällaselle namipeppukansalaiselle iso juttu, joka ei edes vielä viisi vuotta sitten harrastanut mitään liikuntaa. Tosin olen ollut suhteellisen pieni aina, joten lähtötilanne ei ollut ihan kuin Tsernobylissä. Lisäksi tietysti vähän kropasta riippuu kuinka se vastaa liikuntaan.

 Innostun asioista helposti – mutta en luovuta. Olen tunnollisesti käynyt kolme kertaa viikossa salilla ja vähintään pari kertaa lenkillä. Yhdestäkään kerrasta en luovu, mutta en myöskään halua vetää hommaa överiksi. 6 kertaa viikossa treeniä on ehdoton maksimi viikossa raskasta liikuntaa itselle.Lisäksi aika ei vaan ratkee enempään. Työt ja opiskelut vievät tällä hetkellä myös paljon aikaa.

Tavoitteenani on kuitenkin lähinnä hyvä kevyt olo ja tyytyväisyys omaan kroppaan. Jossain vaiheessa sitä on kiitollinen toki myös siitä, että ei tarvitse enää illalla peilin edessä miettiä kuinka kiva olisi jos pepussa olisi vähän ryhtiä – nyt kun siinä on sitä! Kaikki vatsan turvotus ja muu on kyllä tipotiessään. Lisäksi ystävien kanssa käyminen salilla on ollut ihan paras juttu myös sosiaalisessa mielessä.

Iso juttu saliharrastuksen aloittamisessa on ollutkin nimenomaan saliseurani. Miehekäs seurani ovat opettaneet muutaman kultaisen neuvon salillakäymisestä. Ensinnäkin, sali ei ole jumppaa. Siellä ei vedetä pienillä painoilla tuhannen toiston sarjaa. Naisilla on yleensä ihan liian pienet painot. Lisäksi siinä touhussa pitää olla munaa, pieni kettuuntuneisuus ei oo ollenkaan pahasta. Toisekseen, sitten kun hapottaa niin muutama toisto menee naama irvessä vielä helposti kun vaan uskoo itseensä. Kolmanneksi, tekniikka on liikkeissä tosi tärkeää ettei riko paikkoja. Neljänneksi, ole säännöllinen. Ei ole mitään järkeä käydä silloin tällöin heiluttelemassa painoja. Pitää käydä säännöllisesti useamman kerran viikossa.

Mutta joo, tässä jotain ajatuksia. Sanottakoot vielä sen verran, että en ole mikään fitnesskansalainen, enkä väitä että olisin kaikissa näissä asioissa oikeassa. Nämä ovat asioita, joita minua viisaammat (ja isommat) kaverit ovat opettaneet ja mulle ne on toimineet. Olen tavallinen tyttö, joka vaan haluaa tuntea itsensä terveeksi ja onnelliseksi. Siinä liikunnanilosta seurauksena tulee vielä ihan mukava kroppa – joka on mukava piste iin päälle! (: