Kate Atkinson: Elämä elämältä

Tiedätkö fiiliksen, kun olet lukenut jotain niin hyvää, että tämän jälkeen on vaikea tarttua enää mihinkään muuhun? 

Näin minulle kävi Atkinsonin Elämä elämältä kanssa!

Englannissa 11. helmikuuta 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmasta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi ja tyttölapsi syntyy kuolleena. 

Englannissa 11. helmikuuta 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmasta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä. Syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa. 

Elämä elämältä leikittelee mielenkiintoisesti Ursulan elämäntarinalla ja erilaisilla vaihtoehdoilla - miten moni asia olisikaan voinut elämässä mennä toisin? Ursulankin elämä olisi voinut loppua hukkumiseen, katolta putoamiseen tai toisessa maailmansodassa pommituksessa. Teos myös pisti miettimään todella sitä miten valintamme vaikuttavatkaan elämämme kulkuun. Kuinka pienestä voikaan olla kiinni se, että päädymmekin aivan toiselle elämän polulle. Kyse voi olla hyvinkin pienestä ja arkipäiväisestä seikasta. 

Kirja leikittelee ihanasti elämäntarinalla, mutta kuitenkin unohtamatta yksittäisiä juonipolkuja. Jokainen juonipolkukin on itsessään mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Vastaavaa rakennetta en ole törmännyt ainakaan muissa kirjoissa. Tarina alkaa uudelleen ja mutkittelee aivan eri reittejään. 

Toisen maailmansodan miljöö on myös liikuttavasti kuvattu. Kuvaus on yllättävänkin tarkkaa ja melkein voi itse tuntea keuhkoissaan pommituksien jälkeiset pölyt. Miinuksena tässä koin kuitenkin Hitlerin tuomisen mukaan Ursulan henkilökohtaiseen elämään. Mielestäni kirja ei olisi tarvinnut mitään näin "suurta" nimeä enää mukaansa. Itse koin kirjan ajatuksen nimenomaan siihen kuinka yksittäisen ihmisen elämä voi olla niin pieni ja kuinka tähän voi monet asiat vaikuttaa. 

Henkilöhahmot on myös rakennettu hienosti. Ursulalla itsellään on pieni aavistus siitä, että hän on elänyt joskus aikaisemminkin. 

" Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. "

Tuntuu etten osaa oikeastaan edes kuvata kirjaa. Se oli hyvin omaperäinen, mutta mukaansatempaava ja se kasaantui monista mielenkiintoisista palasista! Lukeminen oli oikeata nautintoa alusta loppuun. Kirja oli kiehtova, mukaansatempaava, liikuttava.. Tähän todellakin kannattaa tarttua! 

" 'Mitä jos olisi mahdollisuus yrittää uudelleen ja uudelleen?" Teddy aprikoi, "kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa!" "Minä luulen, että se olisi uuvuttavaa." 

Tiivistettynä: 10!

Jo Nesbo - Isänsä poika

Jo Nesbon uutuus Isänsä poika on varmaan ehkä ensimmäinen lukemani Nesbo. Sinänsä käsittämätöntä miten olen pystynyt ohittamaan dekkarimaailman suuren nimen teokset. Toki en kovinkaan paljon lue dekkareita. 

Sonny Lofthus on istunut vankilassa 12 vuotta rikoksista, joita hän ei ole tehnyt. Sonnyn perheen elämä suistui raiteiltaan kun hänen isänsä teki itsemurhan 14 vuotta aikaisemmin. Vankilassa hän saa kuitenkin kuulla, että kyseessä ei ollutkaan itsemurha vaan hänen poliisi-isänsä murhattiin. 

Kirjassa nauttii henkilöhahmoista ja kuinka heitä rakennetaan. Sonny itse on erikoinen tapaus.

"Nuorukainen, joka istui jalat ristissä sängyllä häntä vastapäätä, oli pysytellyt hiljaa siita saakka kun hän oli tullut sisään. Nyökännyt vain ja hymyillyt seesteistä Buddhan hymyään katse kiinnitettynä Roverin otsaan. Miestä kutsuttiin Sonnyksi, sanottiin että hän oli teininä tappanut kaksi ihmistä, että hänen isänsä oli ollut korruptoitunut poliisi ja että hänellä oli yliluonnollisia kykyjä." 

Niin elokuvissa kuin kirjoissakin hieman ristiriitaiset hahmot ovat parhaita. Sonny on rikollinen ja narkkari, joka alkaa jakamaan oikeutta itse. Sonnyn henkilöhahmo häilyy rajamailla. Murhaaja, jolla on lempeä hymy ja kirkas katse. Jotakin sielunsukulaisuutta on löydettävissä Sonnyn ja Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen Rasnikolnikovin väliltä. Molemmissa heissä on jotakin samaa levottomuutta ja ristiriitaisuutta. Ehkä juuri tämän vuoksi olen pitänyt näistä molemmista teoksista kovasit. 

Henkilögalleria on kirjassa laaja ja monet sivuhahmotkin on rakennettu aivan erinomaisesti. Yksi parhaista hahmoista on Markus, Sonnyn vanhan kotitalon naapurin pikkupoika. Hän tarkkailee kiikareillaan mitä Poika puuhastelee naapuritalossaan ja myötäelää jännittäviä tilanteita Sonnyn kanssa. Markus ei sinänsä liity mitenkään kirjan päätarinaan, mutta on kuitenkin onnistuneesti mukana useammassa luvussa. 

Itse tarina pitää erinomaisesti otteessaan ja tarina etenee sopivalla intensiteetillä. Juoni pitää myös lukijan tiukasti otteessaan. Pidin kirjasta kovasti ja tulen taatusti jatkossakin tutustumaan myös muihin Nesbon teoksiin, esimerkiksi Harry Holen seikkailut tuntuvat olevan suosittuja? 

Kokonaisarvosana: 9

Khaled Hosseini: Leijapoika

Nyt kun pitkästä aikaa taas saa järjestettyä itselleen vapaa-aikaa, pilkisti kirjahyllystäni jo keväällä alehyllystä käteen tarttunut Khaled Hosseinin Leijapoika. Minulla oli suuret odotukset romaaniin, koska pidin kovasti aikaisemmin lukemistani Hosseinin teoksista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Kun vuoret kaikuivat. 

Leijapoika on tarina kahden pojan ystävyydestä tai ehkä paremmin jopa veljeydestä. Tarinan keskiössä on Amir, joka asuu varakkaan isänsä kanssa hienossa talossa. Heidän palvelijansa, hazara Ali asuu pihan nurkassa olevassa hökkelissä. Amir ja Alin poika Hassan kasvavat yhdessä, jakavat leikit yhdessä ja ovat molemmat kasvaneet saman imettäjän rinnoilla. Amir testaa välillä Hassania, joka on uskollisuuden ja kiltteyden perikuva. 

"Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla."

Kirjassa pidin erityisesti ristiriitaisesta ja ajoittain ehkä hieman jopa provosoivasta päähenkilöstä. Amir on pohjimmiltaan hyväsydäminen henkilö, mutta kuitenkin hän luo ristiriitaisia tuntemuksia lukijassa. Monesti automaattisesti lukijana yrittää samaistua päähenkilöön, mutta tässä se on hienolla tavalla haastettu. Poikien väliseen liikuttavaan kiintymykseen on tehty pieni särö. Päähenkilön persoona on viety mukavasti askelta pidemmälle ja ei ole tehty niin yksioikoisesti. Tästä pidin erityisesti. 

Kirjan teemoissa ystävyyden lisäksi on uskollisuus, mutta myös Amirin suhde isäänsä Babaan. Lapsena Amir kaipaa syvästi isänsä hyväksyntää. Baba toivoisi Amirilta urheilullisuutta, rohkeutta ja enemmän omia piirteitään. Amir kuitenkin pitää kirjoittamisesta ja alkaa kirjoittaa tarinoita syntymäpäivälahjaksi saamaansa nahkakantiseen kirjaan. 

Hassanin kirjoissa on myös ihanalla tavalla Afganistan ja sen historia, poliittinen tilanne mukana. Sitä ei ole liikaa, mutta tarinan ympäristö tuo siihen ihanan kosketuksen. Hassanin tarinankertojan taidot ovat myös maagiset. Afganistan -teemaan tuntui myös kahden aikaisemman teoksen jälkeen hyvin kotoisalta palata. 

Tarinassa tapahtuu käännekohta ja myös tarina jatkuu aikuisen Amirin näkökulmasta. Eräänä päivänä hän saa puhelinsoiton menneisyydestään. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Tarinan lopussa henkilöiden persoonallisuudet ja menneisyyden tarinat kietoutuvat yhteen. Amir huomaa, että hänessä olikin yllättävän paljon yhteistä isänsä kanssa. 

Tarina on muidenkin Hosseinin teoksien tapaan surullinen, koskettava ja hieman raakakin. Mutta pidin kirjasta erittäin paljon. Ei voi muuta kuin suositella. Ahmin kirjan kahdessa illassa kun en vain pystynyt laskemaan sitä käsistäni! 

Kokonaisarvosana: 8,5

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Vuonna 1952 Saboor -niminen mies matkaa kotikylästään Shadbaghista lapsiensa Abdullahin ja Parin kanssa kohti Kabulia. Kirja alkaa isän kertomalla sadulla lapsilleen. Tarina kertoo isästä ja hirvittävästä valinnan vaikeudesta ja menetykstä. Koko kirjan tapahtumat oikeastaan nivoutuvat tähän tarinaan ja tunnemaailmaan. Kirjassa on kyse juuri tästä tarinasta, jonka Saboor kertoo lapsilleen. 

En ole itseasiassa lukenut Hosseinin muita kirjoja, vaikka Tuhat loistavaa aurinkoa on ollut erittäin suosittu ja pidetty romaani. Täytyy ottaa tämä seuraavaksi lukulistalle. Kirja on koskettava kokonaisuus toisiinsa nivoutuvia elämäntarinoita. Punaisena lankana tarinassa on kuitenkin Saboorin tekemä elämänvalinta, joka vaikuttaa muihin ihmisiin ja erityisesti sisaruksiin Pariin ja Abdullahiin, jotka ovat läheisempiä kuin kukaan sisarus voi koskaan olla. Heidän äitinsä on kuollut ja isä Saboor on mennyt uusiin naimisiin. Kukaan ei rakasta ja hoivaa pientä Pari -tyttöä kuin hänen isoveljensä Abdullah. Tarina vie ajallisesti sisarusten tarinan lapsuudesta 1940 -luvulta heidän Alzheimerin värittämään vanhuuteen 2010 -luvulle saakka. Matkalla lukijalle kerrotaan syviä ihmiskuvauksia, menetyksiä ja arkipäivän elämäntarinoita ja selviämistarinoita. Maantieteellisesti tarinan sydän on Afganistanissa, mutta tarina vie meidät myös Ranskaan, Kreikkaan ja Yhdysvaltoihin saakka. 

"Mutta tyttö ei välitä. Hän on onnellinen saadessaan olla veljensä lähellä. Kun hän vähitellen alkaa vajota uneen, hän tuntee itsensä täydellisen rauhan ympäröimäksi. Hän sulkee silmänsä. Hän liukuu pois huolettomana, ja kaikki on äkkiä selkeää ja kirjasta."

Kirjassa on melko laaja määrä erilaisia henkilöhahmoja, joiden elämäntarinat liittyvät jollakin siteellä toisiinsa. Lisäksi tarina ei etene lineaarisesti, vaan tarina rytmittyy vähän eri tavalla. Kirja on samalla myös kuin kokoelma novelleja, jotka linkittyvät Parin ja Abdullahin tarinan kautta jotenkin yhteen. Kirjassa on yhdeksän lukua ja yhdeksän eri kertojaa.

Kaiken kaikkiaan kirja on kaunis ja surullinen ja tämä sai minut kyllä kiinnostumaan muistakin Hosseinin teoksista. Joissakin kohdissa tarina tuntui hieman pitkäveteiseltä, koska meni hetki kun hahmotti henkilöhahmojen sidoksen toisiinsa. Joskus henkilöiden sidos on löyhä Parin sedän Nabinin naapuri ja Thalia on Nabinin Kabulin talon vuokraajan ystävä lapsuudesta. Päätarina tässä on kuitenkin Parin tarina ja mielestäni Pariin ja Abdullahiin olisi ollut kiva syventyä enemmän. Tähän uskomattoman läheisiin sisaruksiin ja sisarten väliseen hellyyteen ja rakkauteen olisi myös saanut enemmänkin syventyä ja tunnelatausta. Loppuratkaisu on myös melko kevyt ja olisin kaivannut siihen enemmän syvyyttä. 

Kokonaisuudessaan kirja oli hyvä ja pidän ajatuksesta, että kirja on kirjoitettu eri kertojien näkökulmista ja tarina etenee näistä erilaisista näkökulmista. Lisäksi on kiva idea kirjoittaa kirja, jossa on useampi toisiinsa linkittyvä elämäntarina. 

"Kun katson nukkuvaa Paria, muistan Baban ja minun iltarituaalit. Unien puhdistamisen, hyvien unien lahjoittamisen. Muistan unen, jonka annoin hänelle. Varon herättämästä Paria, kun ojennan käteni ja painan sen hellästi hänen otsalleen. Suljen silmäni."

Kokonaisarvosana: 10

I. Remes: Omertan liitto

Ilkka Remeksen uusimmassa dekkarissa Tuomo ja Riikka Saari joutuvat keskelle Euroopan pankkikriisiä, EU:n korruptiota ja mafiaa. Dekkarin teema on jälleen kerran ajankohtainen ja itsessään jo mielenkiintoinen. 

Sijoitusasiantuntija Tuomo Saari hyödyntää EU virkailijana työskentelevältä vaimoltaan Riikaltaan saamaa sisäpiiritietoa arvopaperikaupoista. Tieto onkin väärä ja Tuomolla on neljä päivää aikaa korjata virheensä ja saada kasaan 50 miljoonaa euroa. Tämä johdattaa Tuomon selvittämään totuuden Riikan italialaisen esimiehen korruptoituneesta toiminnasta. 

Ilkka Remes on perehtynyt EU:n toimintaan ja hän on taustoittanut teostaan sanomalla, että Omertan liiton tekeminen avasi hänen silmänsä EU:n suhteen. Hän on aikaisempina vuosina kannattanut Euroopan unionia peruskansalaisen tavoin, mutta huomasi kuitenkin Brysselin vaietusta puolesta löytyvän väärinkäytökset, salaiset operaatiot, korruptio, laittomat kotietsinnät ja mafiakytkökset. 

Todellinen EU on hätkähdyttävän kaukana kuvasta, joka siitä on propagandalla luotu. Tavallisesti joudun kärjistämään ja provosoimaan synnyttääkseni draamaa. Nyt jouduin lieventämään ja jättämään tarinasta pois asioita, jotka olisivat tuntuneet liian yliampuvilta ja epäuskottavilta fiktioon. Niistä kokoan ehkä tietokirjan. - Ilkka Remes Omertan liittoa taustoittavassa tiedotteessaan kotisivuillaan.

Remes on kirjaa varten myös tutkinut Euroopan unionin pääarkkitehdin Jean Monnetin elämää. 

Käsissäni oleva Omertan liitto on mielestäni yksi parhaista Remeksen tekemistä dekkareista. Aihepiiri on kiinnostava ja siihen on pureuduttu syvälle. Aikaisemmin Remeksen ongelmana on ollut jännityksen rakentaminen ja loppuratkaisun lässähtminen, mutta tässä nämä eivät tule esille eivätkä ole ongelma. Jännitystä on paikoin rakennettu erittäin hyvinkin. Kirja ei ole myöskään liikaa tehty elokuvakäsikirjoitusmaisesti, kuten osa aikaisemmista teoksista. Kirja etenee paremman rytmin mukaisesti ilman lyhyitä dialogeja. 

Teoksesta löytyvät kaikki perusremeksen ainekset: Bryssel, kansainvälinen draama ja suomalaismies. Tällä kertaa kuitenkin tarinan sankari, sijoitusneuvoja Tuomo Saaren hahmoon on kuitenkin vähän edes yritetty rakentaa ristiriitaisuutta. Tämä tekee tarinasta uskottavamman kun tarinan suomalaissankari ei ole puhtoistakin puhtoisempi. Ristiriitaisuutta voisi kyllä olla enemmänkin. Juonenkäänteet etenevät uskottavasti ja pitää lukijan hyvin otteessaan. 

Kokonaisarvosana: 8

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Hobitti eli sinne ja takaisin on Tolkienin 1937 alkuperäiskielellä julkaistu teos. Alunperin Tolkien kirjoitti kirjan vain omille lapsilleen eikä odottanut sen saavan sen suurempaa suosiota tai tarkoittanut sitä oikeastaan edes julkaistavaksi. Tarinan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti ennen Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa. Kirja toimiikin vähän esitarinana tälle trilogialle ja Hobitissa esimerkiksi Bilbo löytää sormuksen. Tosin tämä tarina on vähän erilainen mitä Tolkien myöhemmin kirjoitti Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan. 

Hobitti kertoo kotiaan ja rauhaa rakastavan hobitin Bilbo Bagginssin tarinan Konnusta ylös lohikäärmevuorelle. Bilbo on kääpiöitäkin pienempi olento, joka rakastaa hyvää ruokaa ja elämän mukavuuksia. 

"Mutta minulla ei ole aikaa puhaltaa savurenkaita tänä aamuna. Minä etsin jotakuta mukaan seikkailuun jota olen järjestämässä, eikä ketään tahdo löytyä." 

"Ei varmaan hevin löydykään täältä meiltäpäin! Me olemme yksinkertaista hiljaista väkeä eivätkä seikkailut ole minua varten. Ikäviä ja epämukavia hankkeita joista on vain häiriötä. Hyvässä lykyssä myöhästyy päivälliseltä." 

Loppujen lopuksi Bilbo päätyy mukaan seikkailuun yhdessä Gandalf -velhon kanssa ja kolmentoista kääpiön kanssa. Kääpiöt ovat matkalla etsimään ja valtaamaan takaisin aarretta ja kotivuortaan Yksinäistä vuorta, Ereboria. Matkalla sattuu ja tapahtuu kiperiä ja jännittäviä tilanteita, jossa Bilbon neuvokkuus tulee tarpeeseen. 

Hobitti on aika perinteinen fantasiaseikkailu. Löytyy kääpiöitä, velho, haltioita, örkkejä ja lohikäärme. Kirjan tunnelma on myös mielestäni hyvin kepeä. Hobitti on myös melko suoraviivainen tarina ja sarja pieniä seikkailuja. Lopussa olisin myös odottanut hieman mehustelua lohikäärmeen kanssa taistelusta, mutta tämä sivuutettiin suhteellisen kevyesti.   

Bilbon henkilöhahmo myös kehittyy kirjan myötä. Aluksi Bilbo on hieman laiskanpulskea hobitti joka päätyy seikkailuun mukaan vastahankaisesti. Seikkailu kuitenkin imaisee hänet sisäänsä ja kotiin palattuaan hän ei ole enää entisensä. 

Tolkienin vahvuus on mielestäni tämän mielikuvitusmaailman luomisessa ja kaikissa hänen kirjoissaan (joita olen tähän mennessä lukenut) on sama mielikuvitusmaailma Keski-Maa, jossa samat suvut ja sukutarinat tulevat esille. Esiemerkiksi en voi olla ihailematta hänen keksimiään paikkojen ja henkilöhahmojen nimiä. Nimet sopivat kantajilleen ja ovat mielestäni erityisen hyvin keksittyjä. Muutoinkin kirjoista kuultaa läpi kuinka omistautunut Tolkien oli tämän maailmojen luomiseen. 

Vaikka en halua verrata Hobittia Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan, koska trilogia on ihan vailla vertaa, mutta jos olet lukenut Taru Sormusten Herrasta -trilogian niin Hobitti on tunnelmaltaan hyvin erilainen kirja. Monesti Hobitti on luokiteltu jopa lastenkirjaksi ja lapsilleenhan Tolkien kirjan kirjoittikin. Kirja sopii kuitenkin hyvin luettavaksi kaikille ja suosittelenkin kirjaa lämpimästä sen erilaisuuksista huolimatta, jos on tykännyt muistakin Tolkienin kirjoista.

Olen myös nähnyt molemmat elokuvat Hobitista ja Hobitin toisesta osasta voit lukea  Leffamaisterin arvostelun täältä. 

Kokonaisarvosana: 8

K. Westö: Lang

Eräänä yönä kirjailija Konrad Wendell saa puhelun ystävältään Christian Langilta. Lang kuulostaa hätääntyneeltä ja puhelussa on Wendellin selkää karmiva sävy. Wendell kohtaa Langin ja näkee Langin kaulalla verenpunaisia jälkiä.

Westön 2002 julkaistu romaani Lang kertoo Christian Langin tarinan, joka on niin surullinen, karu ja tasaisesti alamäkeen kulkeva. Tarinan kertoo Langin ystävä, kirjailija Konrad Wendell, joka kirjoittaa romaania Langista. Lang on Westön kolmas julkaistu romaani, joka on päässyt kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon IMPACT Dublinin vuoden 2007 longlistille. 

Langin alamäki alkaa Saritasta. Naisesta, johon Lang törmää pitseriassa ja he päätyvät viettämään yhteisen yön. Saritasta tulee Langille pakkomielle. Ilta illan jälkeen Langin on pakko lähteä etsimään Saritaa ympäri Helsinkiä. Hän löytää naisen ja tästä tarina vasta alkaa. Kirja on rakkaustarina, mutta samalla dramaattinen tarina ihmisten alennustilasta sekä heikkoudesta tehdä asioita omia tunteitaan vastaan. Tarinan keskiössä on hieman sääliä herättävä mies, joka vielä etsii omaa tarkoitustaan tässä maailmassa. Sekä tarina siitä kuinka ihmisellä on vaikeaa löytää omaa sisäistä rauhaa olla onnellinen. Melko alusta saakka on nähtävissä ettei Langin ja Saritan rakkaustarina pääty hyvin. 

Langin ja Saritan ensimmäisestä yhteisestä kesästä tuli kaunis ja lämmin. Jälkeenpäin Lang muisti kesäkuun ja heinäkuun pitkinä ja valoisina. Hän muisti pölyiset päviät jolloin he jutustelivat raukeasti ja kävivät Uimastradionilla ja Linnanmäellä Miron kanssa, ja hän muisti loputtomat yöt ja Saritan ruskettuneen ihon suolaisen ja hiekkaisen tuoksun ja hänen kannustavat lemmenhuutonsa jotka leikkasivat valkeaa yötä. 

Kuten kaikissa Westön teoksissa, miljöökuvaus on tarkkaa ja sijoittuu Helsinkiin. Odotan kirjastosta Westön uusinta romaania ja olen tässä odotellessa päättänyt tutustua Westön aikaisempaan tuotantoon. Itse en nostaisi tätä suosikikseni Westön teoksista, mutta oikeastaan en osaa määritellä yksinkertaisesti oliko kirja hyvä vai ei. Sanoisin, että oli se lukemisen arvoinen ehdottomasti. Jotenkin tarinaa pohtiessa tulee sellainen fiilis, etten pitänyt siitä, mutta kuitenkin suhteellisen intensiivisesti päädyin lukemaan kirjan. 

Kokonaisarvosana: 7

K. Westö: Halkeamia

Westön teoksessa Halkeamia on koottu Westön kolumneja ja muita valikoituja tekstejä vuosilta 1986-211 ja tekstejä on valittu myös hieman teemoittain, löytyy tekstejä urheilusta, musiikista, moraalista, Suomesta, kieliasioista, kalastuksesta jne. Pääasiassa kirjaan on koottu lyhyitä kolumneja mutta sieltä löytyy myös muutama pidempikin teksti. 

Westön kolumneissa on mielestäni oikein nokkelia havaintoja elämästä ja hauskoja pohdintoja eri teemoista. Mielestäni tekstit olivat heti kirjan alussa parhaimpia ja selvästi muuttoivat tylsemmiksi loppua kohden. Tämä voi toki johtua ihan vain omista kiinnostukseni kohteista. Lopussa oli tekstejä urheilusta, mutta niisä ei mielestäni ollut sinällään mitään mielenkiintoisia pointteja. 

Westö kritisoi nykyelämän kiireellistä elämäntyyliä sekä asennoituu itse omaan vanhanaikaisuuteensa myös ihanan ironisesti. Westön teksien aihepiirien vaihtelevuus on kuitenkin iso plussa, mutta joissakin teksteissä argumentointi on hieman heikkoa. Eikä näistäkään teksteistä tietenkään puutu Helsinki -fiilistelyä! 

"Meitä vaivaa se, että rakensimme niin yksilö-, suoritus- ja menestyskeskeisen yhteiskunnan että yhteisöllisyys mureni. Meitä vaivaa se, että tämä yksilö- ja menestyskeskeisyys yhdistyy vanhaan perintöömme, joka kieltää itkemisen ja väsymisen ja luovuttamisen, on vain vaiettava, purtava hammasta ja pärjättävä." 

Pidän Westön tyylistä kirjoittaa, pidän myös yleensä Westön romaaneista melko lailla. Näissä kolumneissakin Westön kirjoitustyyli paistaa selkeästi läpi, mutta sanoisin kuitenkin että Westön romaanit ovat selkeästi parempia kuin Westön kirjoittamant kolumnit, jos nyt kerran vertailemaan lähdetään. 

Kaiken kaikkiaan, lukemisen arvoinen sekä teokseen on helppo tarttua, koska siitähän voi aina lukea vain muutaman kolumnin! ... Kohta kuitenkin huomaa, että niitä menikin samalla ahmaisulla useampi! 

Kokonaisarvosana: 7

Carlos Ruiz Zafon: Marina

"Viidentoista vuoden jälkeen tuon iltapäivän muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava. Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen."

Carlos Ruiz Zafonin Marina alkuperäiskielellä vuonna 1999 julkaistu romaani ja julkaistu vasta tänä vuonna suomeksi. Marina on siis julkaistu alkuperäiskielellä ennen Tuulen varjoa ja Enkelipeliä, mutta tässä teoksessa on selvästi huomattavissa hyvin samoja aineksia. Marina on nuortenkirja, mutta tavallaan se ei mielestäni ole vain nuortenkirja vaan se sopii mielestäni kaikenikäisille, jotka eivät ole pystyneet päästämään Tuulen varjoa ja Enkelipeliä käsistään ennen kuin ovat saaneet luettua ne kannesta kanteen. Marinalta voi odottaa samaa. 

Marina kertoo kahdesta nuortesta ystävästä, Marinasta ja Oscarista ja heidän seikkailustaan Barcelonan unohdetuilla kaduilla ja Barcelonaan sijoittuvista unohdetuista elämäntarinoista. Lisäksi se kertoo Marinan ja Oscarin sydäntäsärkevän tarinan. 

Oscar on viisitoistavuotias ja opiskelee sisäoppilaitoksessa. Eräänä päivänä hänen tehdessään tavanomaisia pieniä karkuretkiään Barcelonassa, hän uskaltautuu kurkistamaan vanhan kartanon porteista sisälle. Ensin Oscar tutustuu keltasilmäiseen kissaan, Kafkaan. Tämän jälkeen hän tutustuu kartanossa asuvaan suloiseen Marinaan ja tämän erakkoisään. Marinan äiti on kuollut ja tuossa suuressa, vanhassa ja rapistuneessa kartanossa Marina asuu isänsä ja Kafka -kissansa kanssa. 

Carlos Ruiz Zafon on aivan mestari luomaan kirjaansa tunnelmia. Jännitystä, surua, rakkautta, salaisuuksia ja mystisyyttä kirjoista ei puutu. Itse pidän valtavasti kirjoihin luodusta tunnelmista ja paikkakuvailuista. Silti kirja ei pitkästytä kuvailuillaan vaan ne ovat jännittäviä ja kirjaa ei vain voi laskea käsistään. Tuulen varjo oli aivan yliveto Zafonin kirjoista ja olen pitänyt kovasti myös Enkelipelistä sekä uusimmasta Taivasten vangista, mutta jokseenkin kirjat ehkä toistavat itseään. Tunnelma ja fiilis kirjoissa on hyvin pitkälle sama. Tarina on jokaisessa erilainen, mutta hyvin paljon samoilla tunnemaailmoilla. Zafon on hyvä tarinankertoja ja luomaan tunnelmaa, olisi ehkä virkistävää lukea jotakin aika erilaista häneltä. Olen pitänyt erityisen paljon hänen romaaneistaan, mutta ehkä sama asia alkaa toistumaan jo liikaa. 

Jälleen tiivistettynä, pidin Marinasta kuten muistakin Zafonin teoksista paljon. Marina oli surullisen kaunis ja jännittävä tarina Barcelonan unohdetuilta kaduilta. 

"Olin vuosikaudet paennut tietämättä mitä. Luulin että jos juoksisin horisontin taa, menneisyyden varjot väistyisivät tieltäni. Luulin että jos ottaisin riittävästi etäisyyttä, mieli äänet vaikenisivat lopullisesti. -- Ymmärsin etten voinut enkä halunnut enää paeta. Olin palannut kotiin."

Kokonaisarvosana: 8

Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa)

Agatha Christien jännitysromaani Eikä yksikään pelastunut julkaistiin alkuperäiskielellä (And then there were none) vuonna 1939 ja suomennettiin jo vuonna 1940. Teos on edelleen yksi parhaista jännitysromaaneista, joille ei ole vertaista sen nokkeluudessa, oveluudessa ja jännityksessä. Se on myös yksi tunnetuimmista suljetun huoneen arvoituksia, mitä on kirjoitettu. 

Kahdeksan henkilöä kutsutaan lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle Neekerisaarelle. Vieraat kutsuneet herra ja rouva Owen eivät kuitenkaan ole saarella, vaan tulijoiden lisäksi saarella ovat vain palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Jokaisen vieraan makuuhuoneen seinällä on lastenloru kymmenestä pienestä neekeripojasta ja ruokasalin pöydällä on kymmenen pientä posliinista neekeripoikaa. Illallisen jälkeen palvelijat laittavat herra Owenin määräyksestä gramofonin soimaan, josta tuleekin puhetta, joka syyttää jokaista paikalla olevaa murhasta. 

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,

vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,

yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,

nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,

vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,

niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,

syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,

kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,

kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,

hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."

- Agatha Christie

Nopeasti huomataan, että lasten loru alkaa pitämään pelottavan paljon paikkansa. Ei ole mielestäni spoilausta sanoa, että kirjassa tapahtuu kymmenen murhaa ja yhden näistä kymmenestä on oltava syyllinen, koska saari on suljettu ja sinne ei ole voinut päästä kukaan muu. 

Loppuratkaisu on yllätyksellinen ja tarinan juoni rakennetaan erittäin taitavasti. Kirjasta on vaikea analysoida kauhean tarkkaan, koska sen hienous on sen yllättävissä juonenkäänteissä ja loppuratkaisussa. En halua pilata uusilta lukijoilta tämän taidokkaan kirjan lukunautintoa. 

Kirjan nimi on vaihdellut vuosien varrella. Vuonna 1939 alkuperäiskielellä kirja julkaistiin nimellä Ten little niggers ja suomessa 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut. Suomessa kirja julkaistiin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa vuosina 1968-2003, jolloin se vaihdettiin takaisin Eikä yksikään pelastunut, koska neekeri -sana nähdään myös rasistisena. Britanniassa teoksen nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 nimeen And Then Then There Were None (tämä nimi vastaa aika hyvin suomennettua nimeä Eikä yksikään pelastunut). Tämä tulee oikeastaan lasten runon englannin kielisen version viimeisestä säkeestä: "One little soldier boy/ left alone;/He went and hanged himself/ And then there were none". 

Tiivistettynä teos on ajaton klassikko, jota ei voi olla suosittelematta kaikille. Voin melkein luvata, että pidät taatusti kirjasta! Itse olen lukenut kirjan varmaan ainakin kahteen kertaan.