torstai 30. toukokuuta 2013

Dan Brown: Inferno



Dan Brownin kuudes romaani tuo taas Robert Langdonin, Harvardin yliopiston symbologian professorin keskelle jännitystä. Brownin kirjat pyörivät yleensä jonkin historiallisen ilmiön yhteydessä sekoittaen mielenkiintoisesti faktaa ja fiktiota. Näin siis tälläkin kertaa. Siinä missä Da Vinci koodi pyöri Graalin maljan ja Da Vincin maalauksen Mona Lisan sekä Viimeinen ehtoollinen freskon ympärillä niin Inferno pyörii Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän ympärillä, joka kertoo Danten tekemästä matkasta helvetin ja kiirastulen kautta taivaaseen. Kirja tuo esille myös taitelijoita, jotka ovat insipiroituneet taiteessaan Danten tekstistä, kuten esimerkiksi Botticelli.


Botticelli: La Carte de l'Enfer

Kirja lähtee melko nopeatempoisesti heti liikkeelle ja toimintaa ei säästellä kirjan ensimmäisillä sivuilla. Robert Langdon herää sairaalasta eikä muista kahden edellisen päivän tapahtumista yhtään mitään. Kuitenkin Langdonin olisi ensiarvoisen tärkeää muistaa nämä tapahtumat – onhan kyse jälleen vähintäänkin elämästä ja kuolemasta. Kirja etenee pitäen mielestäni lukijan hyvin otteessaan. Välillä tuntuu, että Infernoa luettaessa pitäisi pitää Wikipediaa iPadillä vieressä auki: jotkut yksityiskohdat menevät hieman ohi ja Langdonin päättelyssä pysyisi ehkä paremmin perässä kun näkisi kirjassa mainitut maalaukset ellei niitä tiedä jo entuudestaan. Vähän sama juttu olli Da Vinci -koodissakin. Ellet esimerkiksi tiennyt minkä näköinen fresko on Viimeinen ehtoollinen, mielestäni menettää kirjasta osan. Lisäksi Danten maailma on mielenkiintoinen ja olisi hauska tietää mitkä osat ovat todellakin historiaa ja mitkä Dan Brownin mielikuvituksen tuotetta. Tällä asialla ei toki ole merkitystä lukunautinnon kannalta ellei oma uteliaisuus asian tiimoilta herää sen suuremmin.

Robert Langdon kirjat ovat kuin James Bond kirjoja – jännitystä sekä tietysti Langdon -tyttö löytyy aina. Mielestäni Inferno on hieman paluuta jälleen Da Vinci – koodimaiseen mysteerien selvittämiseen. Loppu jättää joitakin kysymyksiä auki, jolloin loppu jää hieman avoimeksi. En tässä kuitenkaan lähde pohtimaan näitä tarkemmin, etten pilaa lukunautintoa niiltä jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet. Inferno on mielestäni jälleen ehdottomasti lukemisen arvoinen ja Brown todistaa jälleen Infernossakin olevansa hyvä rakentamaan jännitystä ja pitämään sitä taidokkaasti myös yllä. Edelliseen Dan Brownin kirjoittamaan Robert Langdonin seikkailuun Kadonnut Symboli, Inferno oli mielestäni parempi ja toi hienosti taas historian todellisia ja kuvitteellisia mysteereitä esille sekoittaen ne herkullisesti.

”Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana.”

Kokonaisarvosana: 8

maanantai 13. toukokuuta 2013

Kirjahyllyn suosikit



Mietinpä tässä yksi ilta kirjahyllyjäni tutkiessa, että mitkä ovat ehkä vielä pitkänkin ajan jälkeen mielestäni ihan mun suosikki kirjojani. Yhteen kirjaan kysymystä ei voi mielestäni rajata, koska ylipäätään se riippuu paljon fiiliksestä. Nuorempana kun oli paljon enemmän vapaa-aikaa kuin nykyään, mulla saattoi olla ainakin kolme kirjaa samaan aikaan yöpöydällä kirjanmerkki sivujen välissä. Yksi kirja dekkaria ja vähän hektisempää tekstiä, toinen ehkä joku vähän vanhempi klassikko, joka oli pohdiskelevampaa matskua ja kolmas vaikka fantasiaa. Sai aina lukea fiiliksen mukaan ja hyvin kaikki kirjat tuli luettua. Se oli sitä aikaa kun joka ilta ja viikonloppuaamu vain makasi sängyssä pari tuntia kirjaa lukien. Aika luksusta!

Itselleni tulee erilaisia vaiheita aina näiden lukuprojektien suhteen. Yhdessä vaiheessa innostuin hirveästi Dostojevskista. Aloitin lukiossa Dostojevskin Rikoksesta ja Rangaistuksesta, jonka jälkeen kahlasin varmaan Dostojevskin koko tuotannon läpi (siitä ei sen enempää, ehkäpä siitä joskus ihan oma blogimerkintä, siinä riittäisi pohdittavaa). Ja täytyy kyllä sanoa, että yksi kestosuosikki kyllä on Rikos ja Rangaistus. Se on ehkä kuuluisin Dostojevskin teos, eikä turhaan. Siitä on jo jonkin aikaa kun viimeksi kyseisen romaanin luin, mutta Dostojevski menee erityisesti siinä kirjassaan syvälle ihmisluonnon kuvailemisessa kaikkine epäkohtineen. Lisäksi tarinakin on hyvä. Harva sitä ehkä uskoo, mutta Rikos ja Rangaistus on oikeastaan ahmittava romaani. (Ahmittava itseni yleisesti käyttävä termi kirjasta, jota ei vain voi päästää käsistään ja välillä jopa toivoo ettei se loppuisi, kun kirja vain on niin hyvä).

Jos kerran kirjoitan itselleni tärkeistä kirjoista ja kirjailijoista, niin en voi jättää mainitsematta L.M. Montgomerya tai Astrid Lindgreniä. Olkoonkin nuorten kirjoja, mutta en edes pysty muistamaan kuinka monta kertaa olen kolunnut läpi Montgomeryn Anna –kirjat ja Lindgrenin Mio poikani Mion ja Veljeni leijonamielen! Veljeni leijonamieli on ehdottomasti yksi suosikeistani, tarina on vain yksinkertaisesti kaunis ja riipaiseva. Montgomeryn Annan seurassa olen itsekin kasvanut.

Muutama vuosi sitten tutustuin Carlos Ruiz Zafonin tuotantoon. Luin Tuulen varjon ja olin kyllä sillä silmänräpsähdyksellä loukussa kuin hiiri! Enkelipelin luin heti ja viime vuonna suomeksi ilmestynyt Taivasten vanki ei tuottanut sekään pettymystä. Romaanit ovat todella ahmittavia ja niitä ei vain voi päästää käsistään ennen kuin takakansi tulee vastaan. Itse en ihan hirvesti tavallisille dekkareille lämpene, mutta nämä ovat dekkareita, joissa on jotakin omaperäistä eivätkä ole lähelläkään massatuotantodekkareita.

Okei, tuleepa tässä mieleen vielä monta aivan mahtavaa kirjaa, mutta ehkä tää juttu kohta paisuu käsistä. Mutta jos ihan nopeasti saa vielä venyttää tätä juttua, niin enhän voi jättää suosikeista puhuttaessa myöskään mainitsematta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä (joka on monien skeptisyydestä huolimatta myös ahmittava) enkä Agatha Christien 10 pientä neekeripoikaa. Siinä on myös verrattoman nokkela dekkari, ettei tälle kyllä löydy kilpailijaa!

Monet siis suosikeistani ovat vanhoja (myös ehkä kliseisiä) klassikoita, mutta kai klassikotkin ovat klassikkoja syystä? Toiset kirjat vain ovat aivan mahtavia iästään riippumatta! Haluan muutoinkin liputtaa vanhojen klassikkojen puolesta ja luenkin paljon vanhoja klassikkoja. Joten jatkossakin kirjoittelen klassikoista, mutta myös uusistakin kirjoista. Joskus voin ehkä kirjoittaa tässä mainituista romaaneista tarkemminkin, saa myös kysyä jos haluaa tietää tarkemmin!



keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Yann Martel: Piin elämä



 Yann Martelin Piin elämä on uskomaton kertomus nuoresta intialaispojasta, joka elää samassa pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta. Pii Patel kertoo uskomattoman tarinansa haaksirikkoutuneen laivan yhtiön edustajille ollessaan sairaalassa.

Kirja koostuu oikeastaan kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Pii muistelee hänen lapsuuttaan Intiassa. Tässä taustoitetaan hänen nimensä tarinaa ja kerrotaan hänen uskonnollisesta taustastaan joka on melko polyteistinen, hän on näet samalla hindu, muslimi ja kristitty. Toinen osa koostuu Piin selviytymisseikkailusta Tyynellävaltamerellä ja kolmas osio koostuu siitä, kun hän kertoo Japanilaisille viranomaisille tarinaansa ja kun he eivät usko tätä, hän kertoo toisen tarinan.

Erityisesti kirjan alussa on paljon melko syvällistäkin – ehkä jo jopa filosofista -  pohdintaa luonnosta ja uskonnosta. Ajatukset ovat paikoittain hyvin herätteleviäkin ja havainnot tuntuvat mielenkiintoisilta. Tästä huolimatta ja ehkä juuri tämän vuoksi kirjan ensimmäiset 100 sivua tuntuvat suhteellisen tahmaisilta ja ajoittain jopa tylsiltä. Olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan trailerin ennen kirjan lukemista ja lisäksi kirjan takatekstinkin perusteella kirjasta oli jo tiedossa sen pääidea. Poika, pelastusvene ja tiikeri. Yli 100 sivun jälkeen jo ihmettelin missä vaiheessa pelastusvene ja haaksirikko tulevat kuvioihin.

Kun tarina pääsee vihdoin vauhtiin, se on hyvin viihdyttävää luettavaa. Tarina on mielestäni kerrottu pilke silmäkulmassa olematta varsinaisesti sen enempää humoristinen. Tarinaan sisältyy hyvin raakoja ja elämän tosiasiat kohtaaviakin kohtia.

Parasta koko kirjassa on mielestäni sen loppu, joka kyseenalaistaa oikeastaan koko tarinan. Loppu jätetään siis melko avoimeksi. Lopuksi, kun laivayhtiön edustajat eivät suostu uskomaan Piin aluksi kertomaa tarinaa orangista, hyeenasta, seeprasta ja bengalintiikerista, hän kertoo toisen tarinan. Laivayhtiön edustajat haluavat uskottavan tarinan Tsimtsum – laivan uppoamisesta, jonka he voivat kertoa yhtiölle. Näin ollen Pii kertoo tarinan, jossa on eläimien sijasta hänen äitinsä, laivan kokki ja merimies. Tämä tarina kertoo ihmisten julmuudesta ja raakuudesta.

Tarinasta voi päätellä selvät yhtäläisyydet aiempaan tarinaan, joka sisälsi eläintarhan eläimet. Kirjan lopusta saisi hyvin pitkänkin analyysin aikaiseksi, mutta yritän olla kertomatta kaikkea tässä, jotta säilyisi edes vähän lukunautinto niilläkin, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Kuitenkin kirjan luettuaan voi kysyä, mitä todella pelastusveneessä tapahtui ja mikä oli Piin suhde Richard Parkeriin, tiikeriin?

En lähde arvioimaan kirjasta tehtyä elokuvaa, mutta näin sen myös heti kirjan luettuani. Elokuva oli ihan hyvä, mutta selvästi jälleen Hollywood- versio kirjasta. Elokuva karsi syvällisimmät ja raaimmat kohdat tarinasta pois. Mutta elokuvakokemuksessakin tarinan loppu oli ehdottomasti parasta antia.

Lukukokemus oli siis kokonaisvaltaisesti arvioituna erilainen ja juuri tämän vuoksi hyvä. Martel osoittaa myös olevansa hyvä kirjailija ja tarinankertoja. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2001 englanniksi Kanadassa, mutta suuremman suosion se tosiaan sai ko. elokuvan myötä. Martelil on julkaissut tähän mennessä kolme muutakin romaania.

Kokonaisarvosana: 9

torstai 2. toukokuuta 2013

Ylös, ulos ja juoksemaan! ... tai salille!



En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut että mä näin hurahdan kaikkeen liikuntaan. Kun sen kerran ottaa aidosti elämäntavakseen, siitä ei voi vaan päästää irti. Enää sinne juoksulenkille ei tarvii lähteä fiiliksellä ”mitä pahaa mä olen tehnyt?!” vaan enemmänkin ajatuksella ”ihanaa, toimistopäivän jälkeen saan palkita itseni rentouttavalla juoksulenkillä!”. Ja kyllä – rankkakin lenkki on oikeesti rentouttavaa!

Monesti omat fiilikset siitä, miksi porukka kyllästyy liikuntaharrastuksiinsa kun niistä ei tule tuloksia tarpeeksi nopeasti on nimenomaan se, että urheilemaan ei lähdetä liikkumisen ilosta vaan siitä tuskasta minkä talven pullamössöily on tuonut mukanaan. Tavoitteita pitää olla, se ainakin motivoi itseä, mutta hampaat irvessä laihduttaminen ei ole se syy. Ilo, hyvä fiilis on paljon parempia motiiveja, jotka auttavat aidosti myös jaksamaan.

Itse aloitin urheilun harrastamisen juoksulla. En ole koskaan nuorenakaan harrastanut urheilua, lapsena itselläni oli sairaus jonka vuoksi en edes saanut osallistua koulun liikuntatunneille. Urheilu ei vain kuulunut elämäntapoihin. Lisäksi olin lapsena muutenkin yliruipelo niin kukaan ei hirveästi patistanutkaan. Juoksu oli kyllä heti mun juttu! Juoksen mieluummin maastossa, pohja on pehmeämpi ja ystävällisempi jaloille. Sitten kun vielä aikoinaan opin tuntemaan itseni ja sen, että ensimmäinen vartti oli varsinkin aluksi aina hirveää tuskaa, mutta sen jälkeenhän sitä kirmaa vaikka minne! Eli periksi ei saa antaa! Ei ole sanoja kuvaileen sitä fiilistä kun tulee tunnin juoksulenkiltä pirteäni ja energiaa puhkuen! Olo on kevyt ja kroppa tuntuu mukavan rasittuneelta.

Maisemia lenkkipolulta!

Oikeastaan vasta vajaa vuosi sitten aloitin salilla käymisen. Olin aina ajatellut että eihän sellanen painojen nostelu oo yhtään tälläsen ruipelon ihmisen juttu (ikää kertyessä toki jenkkikset sitä on kyllä ilmaantuneet.. MUR!) Mutta sekin oli ihan mun juttu! Lähdin liikkeelle sillä asenteella, että en odota mitään tuloksia, teen täysillä. Olin aina kuullut siitä kuinka varoitellaan siitä ettei kannata odottaa salilla tuloksia liian nopeasti. Olin ehkä varautunut syksyllä että ehkä toukokuussa voi hyvällä tuurilla jotain pientä näkyä. Ja päivänkakkarat! Parin kuukauden jälkeen reisiin oli selvästi tullut jo vähän muotoa (takareiden pyöreydestä ehkä huomasin ensin) ja samoin käsiin. Nyt mulla (edelleenkin hämmästelen mieheni kanssa että MULLA hei) on oikeesti hei habaa! Peppu pyöreempi ja kiinteämpi, reisilihas on näkyvissä, käsivarret on ehkä kehittyneet eniten. Viime aikoina olen myös huomannut selästä lihaksia ja samoin vatsalihakset alkavat pikkiriikkisen näkyä. Tää on tällaselle namipeppukansalaiselle iso juttu, joka ei edes vielä viisi vuotta sitten harrastanut mitään liikuntaa. Tosin olen ollut suhteellisen pieni aina, joten lähtötilanne ei ollut ihan kuin Tsernobylissä. Lisäksi tietysti vähän kropasta riippuu kuinka se vastaa liikuntaan.

 Innostun asioista helposti – mutta en luovuta. Olen tunnollisesti käynyt kolme kertaa viikossa salilla ja vähintään pari kertaa lenkillä. Yhdestäkään kerrasta en luovu, mutta en myöskään halua vetää hommaa överiksi. 6 kertaa viikossa treeniä on ehdoton maksimi viikossa raskasta liikuntaa itselle.Lisäksi aika ei vaan ratkee enempään. Työt ja opiskelut vievät tällä hetkellä myös paljon aikaa.

Tavoitteenani on kuitenkin lähinnä hyvä kevyt olo ja tyytyväisyys omaan kroppaan. Jossain vaiheessa sitä on kiitollinen toki myös siitä, että ei tarvitse enää illalla peilin edessä miettiä kuinka kiva olisi jos pepussa olisi vähän ryhtiä – nyt kun siinä on sitä! Kaikki vatsan turvotus ja muu on kyllä tipotiessään. Lisäksi ystävien kanssa käyminen salilla on ollut ihan paras juttu myös sosiaalisessa mielessä.

Iso juttu saliharrastuksen aloittamisessa on ollutkin nimenomaan saliseurani. Miehekäs seurani ovat opettaneet muutaman kultaisen neuvon salillakäymisestä. Ensinnäkin, sali ei ole jumppaa. Siellä ei vedetä pienillä painoilla tuhannen toiston sarjaa. Naisilla on yleensä ihan liian pienet painot. Lisäksi siinä touhussa pitää olla munaa, pieni kettuuntuneisuus ei oo ollenkaan pahasta. Toisekseen, sitten kun hapottaa niin muutama toisto menee naama irvessä vielä helposti kun vaan uskoo itseensä. Kolmanneksi, tekniikka on liikkeissä tosi tärkeää ettei riko paikkoja. Neljänneksi, ole säännöllinen. Ei ole mitään järkeä käydä silloin tällöin heiluttelemassa painoja. Pitää käydä säännöllisesti useamman kerran viikossa.

Mutta joo, tässä jotain ajatuksia. Sanottakoot vielä sen verran, että en ole mikään fitnesskansalainen, enkä väitä että olisin kaikissa näissä asioissa oikeassa. Nämä ovat asioita, joita minua viisaammat (ja isommat) kaverit ovat opettaneet ja mulle ne on toimineet. Olen tavallinen tyttö, joka vaan haluaa tuntea itsensä terveeksi ja onnelliseksi. Siinä liikunnanilosta seurauksena tulee vielä ihan mukava kroppa – joka on mukava piste iin päälle! (: