torstai 8. elokuuta 2013

"Yhtäkään treeniä en jätä väliin!" - Sitkeyttä vai epänormaalia?

..Tässäpä vasta kysymys. 

Tässä kesällä ja lomalla on paljon ollut kaikkia kivoja suunnitelmia, menoja ja lomarientoja, jotka ovat olleet aivan mahtavia. Mutta. Ne ovat myös harmittavasti häirinneet urheiluviikkojani. Sainkin oikeastaan mieheltäni pienen puhuttelun varmaan jo heinäkuun alussa loman alkaessa siitä kun ylistressasin siitä, kuinka tällä viikolla jää yksi salitreeni väliin sekä  pari aerobista treeniä. Taisin ottaa pienet yliöveristressit siinä sitten. Sain mieheltäni puhuttelun kuinka ei ole mitään järkeä ottaa asiasta itselleen yhtään ylimääräistä stressiä. 

Jäin kuitenkin vielä miettimään pienessä päässäni asiaa (minulla tuttuun tapaan mietin ihan liikaa asioita). Koska toisaalta jos otat oman treenaamisesi liian kevyesti ja otat sen asenteen että on tavallaan ihan ok jättää treeni väliin, niin silloinhan tulisi jätettyä vaikka kuinka usein treeni väliin? Millä sitä sitten motivoisi itseään laiskuuden iskiessä lähtemään sinne lenkille tai salille vääntämään kyykkyjä kun jalat tuntuvat jo etukäteen ihan spagetilta? Jotenkin itsen tulee sinne salille mentyä, koska sehän on päivän selvää että teen tietyn määrän treenejä salilla ja tietyn aerobisia viikossa. Ei sitä ruveta yksitellen miettimään no menenkö nyt vai en. Kuinkakohan monta kertaa sitä tulisi näin mentyä? Olen vähän kuin ohjelmoinut (okei kuulostaa tosi terveeltä :D) omaan päähäni et näähän treenit tehdään eikä sitä sitten enää mietitä sen enempää. 

Jos äskeisestä jää väärä fiilis niin treenaaminen ei tosiaankaan ole mitään pakkopullaa itselleni. Se on IHANAA! Työ stressaa, gradun kirjoittaminen stressaa - mikä on ihanampaa kuin lähteä tekeen kunnon hikinen treeni ja keskittyä vain täysillä siihen ja samalla puhdistaa pää kaikesta muusta. Lisäksi urheilu auttaa huomattavasti itselläni muutama vuosi sitten ongelmalliseksi muodostuneeseen migreeniin. Ennen makasin kolme päivää viikosta sohvalla sen takia kun migreeni oli ihan järjetön eikä vaan voinut tehdä mitään muuta. Nyt nekin ovat huomattavasti vähentyneet. Niitä ei tule enää edes joka viikko, mikä on ihan uskomatonta luksusta!  

Lisäksi asia on itselleni vain todella tärkeä. Tällaiselle namijätskipepulle siitä on muodostunut ihan uskomattoman tärkeä ja rakas harrastus. Saan sillä pidettyä ylistressaavan pääni kasassa. Lisäksi salilta on tullut uusia tuttuja ja kavereita. Aidosti nautin siitä vääntämisestä mitä salilla on kun hikivirraten painava tanko niskassa tehdään niitä kyykkyjä tai puserretaan selkälihaksia. Tai ollaan siellä lenkillä juoksemassa. Ja onhan se vielä kaiken lisäksi ihana nähdä oman itsensä kehittyvän! 



Ehkä sieltä alkaa pikkuhiljaa jotakin näkymään. Jos vielä selkäänkin sais vähän muotoa (:

Onko se siis tervettä stressata ja harmitella jo etukäteen kuinka ei ehdi tekemään tulevalla viikolla kaikkia treenejään? En tiedä, mutta itseäni se harmitaa. Ja lujaa. Olen ehkä vähän liikaa asian kanssa naimisissa, mutta se pyös pitää pääni kasassa. Lisäksi olen muutoinkin monessa muussakin asiassa sitä mieltä että ihmisellä pitää olla jotakin itsekuria ja ihmisten pitäisi aidosti tehdä enemmän töitä haluamiensa asioiden eteen eikä vain valittaa kuinka lihoo tai elämästä ei tuu mitään. Varmasti lihoo jos asialle ei tee mitään ja elämästä ei tuu varmasti mitään jos jumiutuu telkkarin ääreen. Valittaminen ei laihduta, sorry vaan guys. Eikä asia harmita mua sen takia että sillä tavallaan olisi oikeasti väliä jääkö randomisti kerran puolessa vuodessa yks treeni väliin. Se harmittaa kun se on vaan niin kivaa ja rentouttavaakin! Toki ovathan ne muutkin suunnitelmat kivoja. ;) 

Ruokavalioon täytyisi tässä tulevaisuudessa alkaa kiinnittää enemmän huomiota. Heinäkuussa tulikin täytettyä pakastin mansikoilla, mustikoilla (kiitos näistä ihanalle isälle), vadelmilla ja mustilla herukoilla. Niitä kelpaa mussuttaa talvella ja muistella kesää! Sorrun ehkä vähän liian helposti vieläkin niihin herkkuihin. :) 

Olen muuten tässä tätä kirjoittaessani kuunnellut Within Temptationin levyä Q music sessions. Levy koostuu cover- biiseistä. Sharon Den Adelin ääni on vaan niin ihana! 

- J

Ps. Sain eilen käsiini ensimmäisen osan The Complete Journals of L.M.Montgomery (Rubio & Waterston) ja se vaikuttaa aika ihanalta! Nyt pitäisi malttaa ehkä vähän pitää näppejään erossa siitä niin maisterin tutkintokin voisi joskus olla lähempänä!

sunnuntai 4. elokuuta 2013

L.M. Montgomery - Hedelmätarhan Kilmeny



L.M. Montgomery - Hedelmätarhan Kilmeny, (Kilmeny of the Orchard), Minerva, 184s. 

"Valkoisena kukkivan syreenin alla oli vanha huojuva puupenkki. Penkillä istui tyttö, joka soitti viulua. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kaukaiseen taivaanrantaan eikä hän nähnyt Ericiä. Jonkin aikaa Eric seisoi siinä ja katseli häntä. Hienoipia yksityiskohtiaan myöten tytön kuva piirtyi Ericin muistojen kirjaan eikä pyyhkiytynyt sieltä koskaan."

Hedelmätarhan Kilmeny on rakkaustarina 24 -vuotiaasta opettajasta Ericistä ja mykästä Kilmenystä, jotka kohtaavat sattumalta syrjäisessä ja hylätyssä hedelmätarhassa. 

Eric on ehkä vähän liian täydellinen ollakseen totta; menestyneen liikemiehen poika, siunattu hyvällä ulkomuodolla ja moraalilla ja hänen menestyksensä collegessa on myös ollut erinomaista. Erick päätyy Prinssi Edwardin saarelle Lindsay -nimisen kylän tai kaupungin kouluun opettajaksi. Täällä hän kohtaa Kilmenyn, jonka kauneus tuntuu olevan vähän liiankin ilmiömäistä. 

"--Mutta hän tiesi välittömästi ja epäilemättä, että hän ei ollut ikinä nähnyt ainoatakaan tämän hedelmätarhan tytön veroista ihastuttavaa olentoa tai edes kuvitellut sellaista olevan olemassa. Tyttö oli niin täydellisen ihastuttava, että Ericin hengitys aivan salpautui ilosta."

Tarinassa luodaan hyvin arvoituksellinen ja mysteerinen ilmapiiri Kilmeny Gordonin mykkyyden salaisuudelle, joka juontaa juurensa syvältä suvun menneisyydestä. Kuitenkin loppuratkaisu tuntuu olevan melko laimea tähän nähden, mitä alussa ehkä tarinalta odottikaan. 

Hedelmätarhan Kilmeny on julkaistu vuonna 1910 julkaistu kirjailijan kolmas romaani Annan nuoruusvuodet ja Anna ystävämme -teoksien jälkeen. Hedelmätarhan Kilmeny on melko poikkeavaa tuotantoa Montgomeryltä, koska se on kirjoitettu pojan, Eric Marshallin näkökulmasta. Kirja on myös tarkoitettu psykologiseksi rakkaustarinaksi, mutta tässä se ei mielestäni onnistu. En ehkä osaa asettaa teosta tieteellisestä näkökulmasta 1900 -luvun alun ilmapiiriin, mutta nykyään kun esimerkiksi psykosomaattisista oireista tiedetään yleisesti hyvin paljon, Kilmenyn mykkyys yhdistettynä suvun tragedioihin, tuntuu hieman naiivilta. 

Olen aikoinani kasvanut Montgomeryn Anna -kirjojen parissa enkä osaa edes laskea kuinka moneen kertaan olen ne lukenut. Edelleenkin Anna- kirjat ovat vertaistaan vailla. Hedelmätarhan Kilmenyä ei kannata edes lähteä vertaamaan näihin, se on hieman oma lukunsa. Tarina jää hieman ohueksi ja henkilöhahmot ovat hieman ylihohtoisia. Sinällään tarina on kuitenkin viehättävä ja siinä on kuitenkin aivan Montgomeryn tunnelmaa ja se vie lukijan jälleen ihanalle, sadunomaiselle Prinssi Edwardin saarelle!

Jokseenkin edelleenkin itseäni raivostuttaa kuinka huonoa Montgomeryn tuotannon suomentaminen voi olla. Edelleenkin vasta näitä 1900- luvun alussa alkuperäiskielellä julkaistuja kirjoja julkaistaan ensimmäisen kerran suomeksi. Nyt on kuitenkin jo hei eletään 2010 -lukua! Itsestäni vielä tuntuu, ettei näihin Montgomerylle uskollisiin lukijoihin voi olla törmäämättä! Lisäksi joitakin Montgomeryn teoksia on suomennetty lyhennettyinä. Tulevaisuuden projektiksi otankin lukea ennen kaikkea Anna -sarja alkuperäiskielellä niin näkee mitä kaikkea olenkaan missannut Annan elämästä! Ehkäpä rupean tästä lähtien toivomaan vaikka lahjaksi näitä alkuperäisikielisiä, kovakantisia Anna -kirjoja! Nyt olen saamassa käsiini Montgomeryn ensimmäistä osaa hänen päiväkirjoistaan, joita ei ole -tietenkään- myöskään suomennettu. 

Kokonaisarvosana: 6

torstai 25. heinäkuuta 2013

Matkustelua ja elämästä nauttimista!



Kirjoittelu jokseenkin viivästynyt, oli hektisempi työrupeama töissä muiden ollessa lomalla ja itse olin lomailemasssa Luxembourgissa ja Belgiassa työrupeaman jälkeen! Tässä joitakin palasia sieltä! (Lomalta.. Ei toki jääkylmästä toimistosta keskeltä heinäkuuta.)

Luxembourg on itselleni suhteellisen vieras paikka, niin kaupunkina kuin ylipäätään maanakin. En tunne kovinkaan tarkkaan maan historiaa. Kuitenkin suuntasimme tähän pieneen maahan iloisin mielin! Luxemburgin pääkaupungissa Luxemburgissa asuu noin 100 000 ihmistä, kaupunki tuntuu paljon isommalta. Kaupungissa tosin vierailee turisteja paljon, josta kaupunki saa volyymiä.

Luxembourgin erikoisuus tai the turistikohde on ”casematesit” The Casemates. Luxemburgin kaupungin alla menee ihan tuhoton verkosto käytäviä,  pieniä rappuja rappujen jälkeen, huoneita, tykkejä, tiirailuaukkoja jne. Ne kuuluvat kaikki suureen kokonaisuuteen,joka on rakennettu 1600 -luvulla suojaamaan Luxemburgia. Voin niin kuvitella myöhäiskeskiaikaiset sotilaat sinne vilistämään. Mielikuvitus ei tosin riitä siihen kuvittelemaan samaisia keskiaikaisia ihmisiä nakuttelemaan hakkujaan kun ovat rakentaneet tuon käsittämättömän laajan rakennelman maan alle kallioon.

Lisäksi itse Luxemburgin kaupunki on ihana nähtävyys. Sen laakso ja vanha kaupunki ovat niin valloittavat!





Kaupunkina Luxemburg oli aivan ihana! Keskeltä Luxemburgia menee laakso, joka on myös rakennettu paljolti täyteen. Kuitenkin laakson ansiosta keskusta on aivan ihanan vihreä, raikas ja tunnelmallinen. Kuvasta ei uskoisi, että se on otettu aivan Luxemburgin keskustasta! 

Paljolti myös ajeltiin ympäri Luxemburgia vuokratulla autolla. Kiertelimme muutamia vanhoja linnoja, joista osa olivat kuin suoraan jostakin Disneyn sadusta pyöreine torneineen. 

Kuvasta näkyy hyvin myös tyypillistä maisemaa Luxemburgista. Paljon oli korkeuseroja ja pieniä niin idyllisiä kyliä etten toisiin ole törmännyt! Luxemburgin maaseutu ja pienet kylät olivat yksi ihan parhaista matkan osuuksista. Kuvittele mielessäsi vanha ja tiivis, hieman maalaisromanttinen kylä - kyllä juuri niitä löytyi vaikka kuinka monta Luxemburgista! Kuvassa on Viandenin linna. 

Tässä näkymiä Luxemburgin kaupungista.





Ajeltiin siis myös Belgiassa. Luxemburgista Belgian puolelle ei ole kuin n. 20 minuutin matka. Jotenkin tuolla keski-Euroopassa ajellessa jotenkin ymmärtää paremmin kuinka iso asia EU ylipäätään on. Vaikka EU:n saamalle Nobelin rauhanpalkinnolle hieman ehkä naureskeltiinkin, on EU aidosti harvinaislaatuisella tavalla yhdistänyt Eurooppaa ja ollut luomassa rauhaa omalla tavallaan. Ajatellen ettei toisesta maailmansodasta ole kuin se 60-70 vuotta aikaa. Oma isoisänikin on ollut taistelemassa toisessa maailmansodassa Suomen Jatkosodassa. Schengenin sopimus sallii ihmisten vapaan liikkuvuuden ja on myös tuonut ihmisiä lähemmäksi ja maiden rajat ovat häilyneet. Aamulla Belgiasta Luxemburgiin oli hirveä työmatkaruuhka. Kiitos EU:n ja Shengenin sopimuksen ihmiset voivat vapaammin matkustella, olla tekemisissä toistensa kanssa ja jos joku haluaa muuttaa vaikka täältä Suomen perukoilta muuten vain muuttaa Luxemburgin maaseudulle ja perustaa siellä vaikka oman lehmäfarmin, hän voi sen vapaasti tehdä. Lisäksi esimerkiksi Saksan, Belgian ja Luxemburgin ihmiset jopa päivittäin käyvät toisen maan puolella kaupassa, töissä jne.  Onhan se aika iso juttu kuitenkin. Kun miettii. Vapaa liikkuvuus. Tämä hienous ei ehkä ihan niin paljon tunnu täältä Suomesta, koska toisella puolella on Venäjä ja sitten onkin merta, jonka yli ei ihan niin kätsästi hurauteta kauppaan. 

Mutta se siitä kiertotiestä.. 

Belgiassa käytiin esimerkiksi Orvalin luostarissa (nettisivuilla voit vierailla täältä), joka oli aika hieno. Lisäksi sai maistaa yhtä aitoa trappistiolutta, joita on maailmassa ilmeisesti vain kahdeksan kappaletta! Itse pidän lähinnä tummista oluista hyvin valikoivasti (en ole kovinkaan oluthenkisiä tapauksia) mutta kieltämättä olut oli kovin hyvää!




Belgian puolella käytiin myös yhdessä Outletissa vähän katsastamassa tarjouksia! Mukaan tarttui joitakin merkkilöytöjä, paikassa kun sattui olemaan vielä alennukset outlet -hinnoista. Mukaan tarttui kaksi Calvin Kleinin käsilaukkua, muutama paita ja Tommy Hilfigerin farkut (käsittämätöntä.. maksoivat jopa 10 euroa normaalin 150 euron sijaan. Joskus on myös hyötyä siitä että on pientä kokoa ja näitä löytöjä tekee). 

Ihana reissu kaiken kaikkiaan! Sää huikenteli yli 30 asteessa koko reissun ajan. Ah, jään niin kaipaamaan ihania cappucinoja! 


Mutta kuulemisiin jälleen! Sain kirjastosta lainaan Rowlingin Casual Vacancyn lainaan, en ole tähän mennessä ollut vielä kovinkaan vakuuttunut, mutta sepähän tässä nähdään!







lauantai 6. heinäkuuta 2013

George R.R. Martin - Korppien kestit (A Feast for Crows)



Sain luettua neljännen George R.R. Martinin kirjan sarjasta Song of Ice and Fire, tunnetummin varmaan Game of Thrones –sarjasta (Game of Thrones on ensimmäisen sarjan romaanin nimi).  Kommentoin tässä ylipäätäänkin kirjasarjaa, mitä niitä on tullut siis tähän mennessä luettua.

Neljännessä kirjassa keskitytään paljon Kings Landingin tapahtumiin ja siellä oleviin hahmoihin, Jamie ja Cercei Lannisteriin, Littlefingeriin, Sansa Starkiin  sekä Aria Starkiin, Brienneen ja Samiin. Olin ensinnäkin pettynyt, mielenkiintoisimmat hahmot, Tyrion Lannister, Daenerys Targaryen, Jon Snow tms. oli jätetty kokonaan pois. Martin kommentoikin kirjan lopussa, että loppujen lopuksi neljäs kirja oli paisunut niin pitkäksi ja se piti jakaa kahtia kahdeksi eri kirjaksi. Vaihtoehtoina oli laittaa ajallisesti se puoliksi tai jakaa hahmot eri kirjoihin ja Martin oli valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Itse en ole kovinkaan vakuuttunut tästä ajatuksesta. Tämä rikkoo ajallisesti tapahtumien kulun ja tuntuu vähän hassulta kirjaa luettaessa. Eri tarinalinjoissa on kuitenkin aina viitteitä toisiin.

Olen ehkä  eniten pitänyt sarjan ensimmäisestä teoksesta, Game of Thrones. Sarjaa jatkaneilla kirjoilla tuntuu olevan toistuva, sama ongelma. Ensinnäkin kirjat ovat ihan hirveän ylipitkitettyjä. Martin osaa kertoa ja keksiä herkullisia ja meheviä juonikuvioita ja käänteitä, mutta tarina edistyy todella hitaasti. Kaikki kirjat ovat varmaan vähintään n. 700 sivuisia. Itse jopa siis kuulun siihen kastiin, joka oikeasti pitää juonikuvioiden huolellisesta rakentamisesta, henkilöhahmojen rakentamisesta ja muusta hitaasta ja nautiskelevastakin etenemisestä, mutta mielestäni Martin ei tässä oikein onnistu. Kirjat ovat paikoin melko pitkäveteisiä eivätkä tunnu edistyvän millään. Mutta sitten taas kun seuraava ihan arvaamaton juonikuvio etenee, se on todella koukuttavaa! Sanotaanko karkeasti, että jos Martin tiivistäisi 700 sivuisen teoksen edes 500 sivuiseksi niin kirjat toimisivat paljon paremmin. Mutta… voin varoittaa, kaikesta tästä pitkäveteisyydestä huolimatta, tarinaan ei voi olla addiktoitumatta!

Kirjat kuitenkin ovat lukemisen arvoisia jos genren kirjoista pitää. Kirjat sekoittavat ihanasti historiallista fiilistä, fantasiaa, valtataisteluita.. Kirja on kuitenkin suorapuheinen ja kaunistelematon ja siksi se ei valu liikaa satumaisuuden puolelle. Juonikuviot ovat kyllä ihan mahtavia! Jännitystä ja juonitteluja ei näistä kirjoista puutu!

”’Daenerys is the one, born amidst salt and smoke. The dragons prove it.’ Just talking of her seemed to make him stronger. ’I must go to her. I must. Would that I was even ten years younger’”.

Luen tosiaan näitä kirjoja englanniksi, joten tosiaan kaikki nimet ja sitaatit tässäkin englanniksi. Mutta katsotaan milloin saan seuraavan osan käsiini ja ehdin siihen pureutumaan. Jännityksellä odotetaan!

Kokonaisarvosana: 7,5

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kirjafriikin lempitapahtuma?

Viikonloppuna olin Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tapahtuma järjestetään vuosittain pienellä paikkakunnalla Pirkanmaalla, Sastamalassa. Olen ottanut tavakseni käydä koluamassa kyseisen tapahtuman joka vuosi, jos se on vain mahdollista. Paikalla on hirveä määrä eri puolilta Suomea kerääntyneitä antikvariaatteja. Yleensä joka vuonna on jokin vaihtuma teema, johon järjestettävät ohjelmat ja keskustelutilaisuudet liittyvät, mutta itse en ole ollut niistä kovinkaan kiinnostunut. Tämän vuoden teema oli "Kirjat - moraalin murtajia vai rakentajia?". 

 Yleensä itse lähden paikalle bongailemaan itselleni loppukesäksi kesälukemista. Muutoin olen aika laiska kiertämään antikvariaatteja, koska niissä käyminen on aika lailla bongailua. Joskus löytyy jotakin ja joskus ei. On niin kätevää tehdä löytöjä kun hirveä määrä antikvariaatteja on kokoontunut samaan läjään. 

Tämän vuoden löytöihin kuului kaksi L.M. Montgomeryn teosta, Sara Tarinatyttö ja Perinnönjakajat. Ensimmäinen on nuortenkirja, mutta omasta hyllystä löytyy jatkotarina tuohon kirjaan niin ajattelin että miksipä en lukisi kuitenkin ensimmäistäkin osaa. Olen aina rakastanut Montgomeryn kirjoja, enemmän nuorempana, mutta miksipä en vielä aikuisenakin! Lisäksi on harmillista, että osaa Mongomeryn kirjoista on ruvettu suomentamaan vasta 2000 -luvulla. Nämä kaksi kirjaa olivat itseasiassa uusia eikä mistään antikvariaatista. Vanhan kirjallisuuden päivillä aina rakennuksen toisessa kerroksessa on joitakin kustantamoja, jotka myyvät edullisesti kirjojaan. 

Lisäksi olen melkein joka vuosi ostanut muutaman Agatha Christien kirjan. 1950 -luvun painokset ovat mielestäni aika ihania. Näitä on Vanhan kirjallisuuden päivillä suhteellisen paljon tarjolla suhteellisen edullisesti. Mukavan kevyttä lukemista kesälle! Nyt meneillään oleva tiiliskivi Martinin A Feast for Crows ei oikein ole kätevää matkalukemista. 

Muutama vuosi sitten tein enemmänkin löytöjä Waltarilta, mutta tänä vuonna mukaan jäi vain tuo Ihmiskunnan viholliset. Viime vuonna tein useamman löydön Waltarin kirjoista, vanhoina hyväkuntoisina painoksina. 

Mukava tapahtuma kaikin puolin! Hyviä kesälukulöytöjä tulee tehtyä edullisesti! Lisäksi vanhat painokset kirjoista ovat aika ihania, vähän erilaisia mitä nykyään kirjakaupan hyllyltä saa. Tosin pitäisi myös alkaa rajoittamaan tätä oman kirjahyllyn kasvattamista. Pikaisesti laskin, että kirjahyllystäni löytyy yli 400 kirjaa. Täytyy alkaa kierrättämään kirjoja eteenpäin tutuille luettaviksi ettei ihan mahdottamaksi pääse paisumaan. 




tiistai 18. kesäkuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri




Lumikki Andersson on Tampereella ilmaisutaidonlukiota käyvä suomenruotsalainen tyttö. Lumikki ei ole aivan kuin muut. Lumikissa on jotakin samaa kuin Stieg Larssonin Lisbeth Salanderissa. Tyttö viihtyy yksin olematta yksinäinen. Lumikista on ehkä piirun verran liiaksi tehty supersankarinomaista ylirohkeaa tyttöä, joka tuntuu selviävän lähes mistä vain.

Kaikki saa alkunsa siitä kun yhtenä koulupäivänä Lumikki kävelee koulun pimiöön ja löytää sieltä kuivumasta suuren määrän seteleitä. Lumikki törmää yhteen lukionsa poikaa, Tuukkaan ja pian selviää että Tuukka ystävineen Elisan ja Kasperin kanssa ovat sotkeutuneet johonkin hämärään tyhmyyksissään. Elisa paniikissa vetää Lumikin mukaan sotkuun ja kohta paljastuu kuinka veristen rahojen taustalta löytyy salaperäisiä ja vaarallisia kansainvälisiä rikollisia.

Kirjassa on hyytävän pakkasen tuntua niin että varpaanpäitä kipristelee. Kirja pitää jännittävässä otteessaan ja vie hyvällä temmolla eteenpäin. Punainen kuin veri on selvästi nuorille suunnattu dekkari, mutta hyvä lukukokemus myös vanhemmallekin lukijalle. Monet dekkarit kärsivät välillä hienoisista uskottavuusongelmista, mutta yllättäen tämän kohdalla pahimpiin uskottavuusnongelmiin en törmännyt. Jännitystä rakennettiin hienosti, joskin asiat ratkesivat siihen nähden ehkä hieman vaisusti. Toisaalta taas tämä on ehkä osa sitä, että kirja pysy jossakin määrin uskottavuuden rajoissa.

Vihjailuja saadaan Lumikin menneisyydestä sekä hänen homoseksuaalisesta rakkauselämästään. Punainen kuin veri on sarjan ensimmäinen osa, joten nämä asiat varmasti sitovat tämän kirjan seuraavaan trilogian osaan.

Kirja on koukuttava, itse luin kirjan alle vuorokaudessa, kun se sai minut täysin koukkuunsa. Itse en taida kuulua romaanin varsinaiseen kohderyhmään, joten en vielä tiedä tulenko lukemaan trilogian seuraavan osan.

”Olipa kerran tyttö, joka juoksi niin kauan, kunnes jalat eivät enää kantaneet. Ja vielä senkin jälkeen hän juoksi, ajatuksissaan, kuvitelmissaan. Hänen hoikat, vahvat ja ketterät jalkansa kiisivät lumikinosten yli, eikä valkeaan lumeen jäänyt jälkeäkään. Hän pakeni niin kuin pakenevat ne, jotka tievätä olevansa vapaita, jotka tietävät, ettei heitä saada kiinni.” 

Kokonaisarvosana: 8

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

John Boyne - Kuudes mies



" Oli kuin olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista.. niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero. "

Sodan loputtua syksyllä 1919 Tristan Sadler matkustaa Lontoosta  Norwichiin palauttamaan sodassa tutustumansa miehen William Bancroftin siskoltaan Marianilta saamia kirjeitä. Kirja lähtee liikkeelle siitä kun Tristan matkustaa ja tapaa Williamin sisaren. Tästä lähtee liikkeelle surullinen tarina takautuvasti muutamaa vuotta aikaisemmin alkaen koulutusleiristä Aldershotissa päättyen siihen kun Tristan on 81 –vuotias.

Vuonna 2011 julkaistu ja nyt keväällä 2013 suomennettu Boynen Kuudes mies sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja kertoo Tristan Sadlerin tarinan. 1910- luvulla ei ole helppoa olla epäsovinnainen ja haluta erilaisia asioita. Perheensä hylkäämä Tristan värväytyy sotilaaksi 17 –vuotiaana valehtelemalla ikänsä. Koulutuksessa hän tutustuu William Bancroftiin, joka nukkuu koulutuksessa viereisessä sängyssä. En usko ihan hirveästi paljastavani liikaa kirjasta sanomalla, että Williamin ja Tristanin välille kehkeytyy leirillä ja sodassa ristiriitainen rakkaussuhde.

Kuudes mies jättää joitakin aukkoja tarinaansa. Onko tarina loppujenlopuksi traaginen, tarina ystävyydestä vai rakkaudesta? Kirja synnyttää siinä mielessä ristiriitaisia ajatuksia.

"-- ja maailma saa viimeinkin tietää, että kaikista suurin pelkuri olin minä." 

Olen aikaisemmin lukenut Boynelta teokset Tarkoin vartioitu talo ja Poika raidallisessa pyjamassa. Boynella on mukaansatempaavia tarinoita ja omaperäisiä ideoita tarinaan. Välillä Boynen kirjoitustyyli häiritsee itseäni ja tämä on ollut oikeastaan kaikissa näissä kolmessa teoksessa, jotka olen häneltä lukenut. Hän on eittämättä hyvä tarinankertoja, mutta hänen kielensä on jotenkin ehkä liiankin konstailematonta ja suoraa. Hän ei kuvaile asioita kovinkaan paljoa ja hänen kirjansa koostuu suureksi osaksi dialogeista. Kuudes mies on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja pidin tästä esimerkiksi paljon enemmän kuin teoksesta Poika raidallisessa pyjamassa. Kuudes mies saavutti aivan erilaisen syvyyden. 

Kokonaisarvosana: 8